E niin kuin eväät

"Leipä miehen tiellä pitää"

Leipä piti miehen pystyssä pöllimetsässä ja tukin uitossa.
Emännän laittamat eväät repussa lähti moni mies ja poikanen aamuvarhaisella leivän hakuun.Maalla tehtiin eväät paksuista,usein kotona leivotusta ruisleivän viipaleista..Ja päälle laitettiin reilusti voita,sitä Meijerivoita (tällä nimellä sitä silloin myytiin kaupassa)tai kotona kirnuttua.Ja jos hyvin sattui,myös juustoa.Sitä saivat maitotilalliset meijeriltä edullisesti ja pakkauskoko oli ISO perhekoko.Hyvin usein oli leivän päällä voin lisäksi tosin pelkkä ylähuuli,varsinkin niillä vähävaraisilla ja isoperheellisillä sekatyömiehillä.
Ja maitopullo tai piimäkannu leipien seuraksi.

Kouluun mentiin myös eväiden kanssa.Ruokatunnilla levitettiin pulpetille, omatekemän vohvelikankaisen ruokaliinan päälle, voipaperista riisutut eväät.Sitä ruisleipää ja leivän päällä mitä kelläkin,usein juustoa tai useimmilla keitettyjä kananmunia.Mutta varmasti voita!Koulusta sai makaroonivelliä, keittoa tai puuroa mehukeitolla ja maitoakin mukiin.Omenapuiden omistajilla oli joskus omppuja mukana muillekkin jaettavaksi.

Muistan,miten mukavaa minusta oli olla ukin mukana naapurissa heinätöissä.
Iltapäivällä Elina-emäntä toi pellolle kahvia ja tuoretta pullaa,paksuja viipaleita nisulettiä, ja meille lapsille mehua.Aina oli myös kotikaljaa janojuomaksi.

Eikä niin lyhyttä matkaa tehty etteikö olisi eväita ollut mukana.
Lättähatun vihreillä keinonahkapenkeillä istuessa niitä oli mukava mutustella ja maisemia katsella.Monilla muillakin matkalaisilla oli eväät,koska mitään ravintolavaunuja ei lättähatuissa ollut.

Ja kaikki ne ihanat,talviset hiihtoretket kavereiden kanssa,kun jonnekin mäen kumpareelle pysähdyttiin ja kaivettiin repusta eväsleivät!Ja villasukkaan kääritty kaakaopullo.Ihanaa,oikeaan lehmänmaitoon kaakaopulverista ja sokerista kotona puuhellan päällä ennen lähtöä valmistettua  kuumaa juomaa.Mitkään O`Boyt eivät sen jälkeen ole maistuneet oikealta kaakaolta.

Omien lasten kanssa matkatessa oli tapana laittaa evästä reilusti,koska vaikka kotona olisi kuinka lähtiessä syöty,niin ennen kuin oli hädintuskin selvitty kehäkolmosen ulkopuolelle alkoi eväiden kysely.
Ja matkan aikana usein toistuneisiin kysymyksiin,"onko vielä pitkä matka",voi huoleti vastata,että sit kun eväät on loppu ollaan perillä!
Mökkimatka Helsingistä Pusulaan kesti papan Opelilla n.tunnin,mutta silläkin matkalla tarvittiin parit leipäpalat,pikkumehu ja Aku Ankka.Karkkeja ei mummokaan sen jälkeen tarjoillut pikku-matkalaisille,kun ensimmäiset syödyt suklaarusinat siivottiin penkkien välistä!

Norjan matkoille varattiin enempikin evästä,koska Tukholman jälkeen oli pitkä,tylsä ajomatka Osloon.Ja siihen aikaan,yli parikymmentä vuotta sitten,olivat hinnat Norjassa tosi paljon Suomen hintoja kalliimmat,niin öljymaa kuin onkin.Eli ruokapuolta kuskattiin mukana kuin ne kuuluisat saksalaiset ikään.
Ja kuski muisti ensimmäisen matkakokemuksen jälkeen varmistaa,että prosenttipitoinen juomapuoli tuli taxfreestä varmasti ensimmäisenä ostoskoriin!

Kalastuskin on mukavampaa eväiden kanssa.
Kesäiltana myöhään uistellessa maistui voileipä ja kahvi.Oikeastaan saaliinkaan ei ollut niin väliä.Hauet narrasivat mennentullen ja ne kaikkein pienimmät varomattomat,jotka kokemattomuuttaan koukkuun kävivät,heitettiin kiltisti takaisin mereen kasvamaan.
Talvisilla pilkkireissuilla eväät olivat ihan ehdottomat,että jaksoi jakkaralla istua ja ahvenia älyttää.Ja jos ranteessa sattui olemaan ihan oikeanlainen nykäisy ja kaloja tuli,ei millään malttanut pois lähteä.Ja evästähän siinä silloin taas tarvittiin.

Nyt mummona,kun istumme Siirin kanssa meren rannassa ja heittelemme pullan tai leivänmurusia sorsille,on tärkeää,että on omaankin suuhun jotain pantavaa.
Siirin lempievästä ovat pienet kaupan kanelipullat tai lapinrieska.Ja niitähän meidän punaisesta eväsrepusta löytyy!

E-kirjaimeen ja eväisiin liittyvät myös ne elämän eväät.
Ne jätän kuitenkin tästä tarinasta pois.Kerronpahan vain sen,että niillä eväillä näitäkin tarinoita kirjoittelen.Niillä,jotka kotoa vanhemmiltani ja pienestä maalaiskyläyhteisöstä sain.Ja matkan varrella itsehankituilla tai muuten saaduilla lisäravinteilla.
Kovasti myös toivon,että en niin tarkkaan eväitäni olisi syönyt,ettei niistä jotain murusia olisi jäänyt myöskin lapsilleni ,Siiri-pikkuiselle ja niille vielä syntymättömille lapsenlapsille.
Ja,että niitä pikkuisen riittäisi vielä tälle loppumatkallenikin.
Niitä parhaita murusia,kukkutimurusia,joista eräs enitinen e-blogistisisko,opetti minut kovasti tykkäämään.

Ja enkelit,ne enkelit....
Ne ovat koko ajan kulkeneet matkalla mukana!

D niin kuin diagnoosi

Muistan lapsuudestani,että meillä oli Lääkärikirja.Sellainen oli vakiokirjana luultavasti aika monessa muussakin huushollissa siihen maailman aikaan.
Ja ahkerasti sitä luettiin.Ennen kuin mentiin lääkäriin kirkonkylälle.
Kunnanlääkäri Auvinen oli nimittäin sen verran pelottavan miehen maineessa,että kaikki tiesivät ettei kannattanut hänen aikaansa turhan takia tuhlata.Sairas oli oltava,muuten tuli sapiskaa.Hänen ansiostaan kylillä asui luultavasti harvinaisen tervettä porukkaa.Tilastollisesti.
Toisaalta sen ajan miehet eivät tunnustaneet olevansa sairaita yhtään sen herkemmin,kuin tämän päivän miehetkään.
Eräs naapurin mies,sekatöitä tekevä monen lapsen isä,totesi kerran meillä käydessään,että"jos kaiken uskos,mitä liäkärinkirjassa sanotaan,niin on melekonen ihme,että meikäläinen on ennee ies elossa".

Pienet nuhat ja flunssat hoideltiin mustaviinimarjamehulla ja kanfferitipoilla,joita tipautettiin sokeripalaan,Hotapulverilla ja aspiriinilla.Ja viime kädessä Koskenkorvalla.

Muistan monia öitä,jolloin korvakipuisena istuin keittiössä ja äiti puhalteli tupakansavua kipeään korvaan.
Lopulta sain minäkin kai diagnoosin ja pääsin nielurisaleikkaukseen.Muistan siitä vain,että sen jälkeen sai syödä paljon jäätelöä.

Äiti sai myöhemmin myös diagnoosin,mutta liian myöhään.
Hän ehti käydä selkäkipuisena pitkän tovin töissä ennen kuin uskaltautui lääkäriin,tarpeeksi sairaana.Ja sai diagnoosin vasta Helsingissä.Pelottavan diagnoosin.Tappavan diagnoosin.Diagnoosin,jota hän ei halunnut ja johon hän ei halunnut uskoa.
Diagnoosia seurannut hoito ei auttanut.Ja eräänä päivänä äitiä ei enää ollut.

Diagnoosit ovat olleet elämäni arkea jo vuosikymmeniä työstä johtuen.
Olen nähnyt ihmisiä,jotka toivovat diagnoosia ja toisia,jotka pelkäävät sellaisen saavansa.Hullun diagnoosin.

Omalla kotikylällä pienemmät diagnoosit tehtiin paikallisen Osulan tiskin molemmin puolin.
Muistan Marja-Leenan,ison talon opiskelijatytön,josta sanottiin,että "pää meni sekaisin liiasta lukemisesta".
Kun oma Anna-täti ,ukin sisko,joutui mielisairaalaan sanottiin,että "uskonto sekoitti pään".Enpä tiedä.
Kun kävin Anna-tätiä katsomassa Moision mielisaaralassa ei hän minusta ollut mitenkään hullu.Vähän kumarainen ja väsynyt,mutta ihan tavallinen..minusta.

Kylällämme asui myös kehitysvammainen Teuvo,pyhäkoulunopettajan,Kaisa-tädin aikuinen poika.Teuvo oli Teuvo.Kulki talosta taloon kahvilla ja oli kaikkien kanssa hyvissä väleissä.Minusta ei ollut mitenkään ihmeellistä,että jouluna kävimme Teuvon luona viemässä lahjoja.Naapurin Jussi oli pukkina ja minä,siskoni ja kaverimme oltiin tonttuja.Teuvo lauloi aina "Joulupukki,joulupukki...ja yhdessä pyörittiin piiriä käsikädessä kuusen ympärillä.

Kun olin aikuisena reilun kymmenen vuotta tekemisissä myös vankilaviranomaisten kanssa, tuli tutuksi,että aika moni sen viraston asiakkaista pisti toivonsa "hullun papereihin".Sillä paperilla sai pienemmän tuomion tai pääsi /joutui pakkohoitoon,mikä usein oli monelle vankilaa toivotumpi vaihtoehto.
Toisin oli Hesperian sairaalassa,jossa harva tunnusti olevansa "hullu".Ja tosiasiassa moni ei ollutkaan.

Oma tyttäreni sai diagnoosinsa myös.Mutta kauan kesti,eivätkä omat epäilyni ja keskusteluni opettajien kanssa vuosien aikana tuottaneet tulosta.Vasta lukioikäisenä hänellä todettiin vaikea lukihäiriö,joka oli tehnyt hänen opiskelustaan ajoittain tosi työlästä ja uuvuttavaa.Tutkimuksen tehnyt alansa spesialisti ihmetteli hänen pärjäämistään,mutta myös tuki hänen ajatustaan opiskelujen lopettamisesta,ainakin toistaiseksi.Ja niin tyttäreni sai tehtyä päätöksensä,jota ei ole päivääkään sen jälkeen katunut.
Hänelle diagnoosi oli vapauttava ja helpottava.Hän ei ollutkaan tyhmä.
Tyttäreni on aina lukenut ja kirjoittanut paljon, ilman,että lukihäiriö ja pienet kirjoitusvirheet olisivat häntä itseään häirinneet.Opiskelua ne vain todella häiritsivät.
Nyt hänellä on ammatti ja työ ja hän on onnellinen ja elämäänsä tyytyväinen nuori nainen.Joka lukee ja kirjoittaa edelleen.

Omassa työssäni joudun kohtaamaan lapsia,joilla on erilaisia pulmia omassa arjessaan.Kun yhdessä vanhempien kanssa yritämme päästä ymmärrykseen siitä,mistä on kyse ja mikä auttaisi,joudun törmäämään myös sanaan diagnoosi.
Vanhemmat odottavat diagnoosia,opettajat odottavat diagnoosia.Kaikki odottavat selitystä,myös lapsi.

Diagnoosi on mahtava sana.Se joko vapauttaa tai vangitsee ihmisen.
Sen kummemmin analysoimatta haluan sanoa,että jos on elämää ilman diagnoosia,niin sitä on myös sen jälkeen.
Moni asia voi muuttua.Mutta vaikka diagnoosi on monelle "lopun alku",se voi olla myös uuden alun alku.Erilaisen,yhtä hyvän,paremmankin.

Kuten ensimmäisen valssin jälkeen tulee usein toinen,ja vielä kolmaskin...
Ennen viimeistä valssia.

C niin kuin Clapton

Ciao!
Naputtelen tätä nyt lauantaiehtoona,vaikka oikeasti eilen vietin C-päivää.
Halusin tähän myös C-päivämusiikkia,jota en itse osannut ladata,mutta tyttäreni mukava sulho minua kädestä pitäen opasti,joten ehkä jatkossakin onnistuu.
C-päivämusiikkia olisi voinut olla myös Cumuluksen musiikki,josta kovasti pidän.Tai oopperasta Carmen,aah...niitä ihania ja tulisia tunteita!!

Muisteloissani kävin kaikenlaisia C-asioita läpi ja sieltä nuoruudesta löytyivät Canasta ja Cabernet.Vähän monet illat lätkittiin korttia ja lipiteltiin viiniä,joka oli köyhille opiskelijoille hyvän hintalaatusuhteen maineessa.

Jämeräntaipaleen opiskelijayhteisössä,missä monta maalaiskyläni koulukaveria opiskeli pitkällä sopimuksella akateemisiin tai muuten arvostettuihin ammatteihin,istuttiin yötä ja käytiin kuumia,aatteellisia keskusteluja.Olihan Suomeen saapunut ensimmäinen varsinainen pakolaisryhmä ennen Chilen vallankaappausta.Myös Castro ja Che olivat niiden päivien nimiä.
Vastaavia keskusteluja käytiin myös Vanhalla ja Kaivopihan terassilla ,missä nykyisin traktoriravintola Zetor sijaitsee.
Ja rauhanmarsseille osallistuminen oli itsestään selvää.Ylipäätään toisista huolehtiminen ja solidaarisuus olivat silloin ihan oikeasti olemassa ja totta,ainakin meidän porukassamme.

Tähän väliin lainaan  näiden muistojen kunniaksi pätkän Paulo Coelhon ajatuksista:

"Pidä mielessäsi elämän loppuun saakka ne hyvät asiat,
jotka kumpusivat vaikeuksien keskeltä.
 Ne ovat todiste voimastasi ja antavat sinulle itseluottamusta
jokaisen esteen kohtaamiseen."

Noista vuosista on aikaa.
Jokainen katosi suuntaansa.Sinne,minne elämä,perhe tai työ kuljetti.

Minä istun täällä.
Kuuntelen Claptonia,nautin kupillisen pussicapuzzinoa paremman puutteessa ja laitan suolakeksin päälle camembertia .Pöydällä on myös cantaloupemelonia lohkoina,se on paras meloni minusta.

Kun pistän silmät kiinni,voisin nähdä itseni vaikka Caprilla.Hämärässä,lämpimässä illassa.Puistossa meren rannalla tai pienessä kahvilassa edessäni lasillinen lempijuomaani ( punaviinin jälkeen )Camparia,pitkässä lasissa,vedellä jatkettuna.

Tai viheriöllä pelaamassa crokettia,joka on maailman mukavin kesäkimppapeli.

Tai elokuvateatterissa katsomassa Chaplinin vanhoja,mustavalkoisia leffoja,joita myös rakastan.

Mutta minä olen siis täällä.Omassa,mukavassa kodissani ja tyttäreni kaksi kissaa hurisevat sohvalla päät toistensa kainalossa.
Ilta vaihtuu pikkuhiljaa yöksi.Uudet,nuoret naapurit ilmoittivat rappukäytävän taululla pitävänsä tänään tupaantuliaiset ja pyysivät anteeksi,jos kuuluu ääniä.
Kovin on hiljaista ollut.
Ovatko tavat parantuneet vuosien varrella vai eivätkö nykynuoret enää osaa pitää kunnon juhlia?
Siinäpä sitä tällekin kyttääjälle pähkäilemistä.

Ja lopuksi se joka syksyn tärkeä Cee,nimittäin C-vitamiini.
Muistakaa ihmiset juoda mustaviinimarjamehua,niin ei flunssat iske.!

B niin kuin Baari

Lapsuusvuosieni pienen maalaiskirkonkylän tärkein kohtaamispaikka oli linja-autoaseman Baari.Sinne vei linjuri mutkaista ja osin mäkistäkin hiekkatietä pitkin kotikylältä joka aamu,kun Kunnallisen Keskikoulun pulpettia kulutin.Ja toi iltapäivällä takaisin.
Siellä sai nauttia kahvin ja muna-anjovisvoileivän tai rasvaisen munkkipossun ja juomaksi coca-colaa niistä pienistä,linjakkaista pulloista.
Kylillä asioivat maalaisukot saattoivat nauttia pullollisen pilsneriä.Väkevämpiä ei tarjoiltu.Mutta tupakkia sai vapaasti tuprutella ja pieni baari haisi hielle,navetalle ja moottoriöljylle.

Joskus päästiin kaupunkiin käymään.Yleensä silloin,kun piti ostaa uusi talvitakki tai jotain muuta,mitä kirkonkylän muuten laajavalikoimaisesta Osulasta ei saanut.
Kaupungissa ihaninta oli päästä Meijerin Baariin.Välillä valittiin siskon kanssa jäätelösoodaa,välillä oikein hieno jäätelöannos.Minun suosikkejani olivat Melba ja Banana Split.Jos Anna-täti oli mukana hän halusi ehdottomasti baakelsin.

Kun perheemme muutti kaupunkiin jäin minä vielä vuodeksi kirkonkylälle koulua lopettelemaan.Asuin viikot hyyryläisenä ukin vanhan tuttavapariskunnan kammarissa.
Illat luuhattiin kavereiden kanssa Baarissa.Mutta ei siinä linja-autoaseman,vaan toisessa,missä oli jukeboxi.
Minulla oli siellä myös avoin piikki päivittäistä ruokailua varten,jota ahkerasti käytinkin ja vähän muuhunkin.
Salaa nurkan takana pikku-Bostonista vedettiin poskareita ja suunniteltiin kotibileitä.Vaikka oltiin maalla,niin kyllä sielläkin osattiin.

Kun koulu loppui ja muutin lopullisesti kaupunkiin löytyi sieltäkin Baari.
Tähti-baarin jukeboxin viereisessä pöydässä notkuttiin likkakavereiden kanssa ja pistettiin lanttia koneeseen."Silence is golden" ja "Hotel California"soivat illasta toiseen.
Baarit olivat sen ajan nuorten kohtaamispaikkoja.Siellä ihastuttiin,rakastuttiin,petyttiin ja hypittiin riemusta.Itkettiin,naurettiin,juoruttiin.Suututtiin ja lepyttiin.
Ja suunniteltiin.Bileitä,liftireissuja,opiskelua,ammatinvalintaa,tulevaisuutta.
Kun aikuisuus lopulta koitti,jäivät baarit menneisyyteen,eivätkä mitkään baarit sen jälkeen ole enää tuntuneet samanlaisilta.

B-kirjaimella alkaa myös pari muuta sanaa,jotka jollain lailla koskettavat minua.
Toinen on ruotsalainen komisario Beck,joka on palannut taas ruutuun kaikkine jaksoineen.Jippii!
Ja toinen on  saksalainen Franz Beckenbauer.
Hänen kuvansa,nuorena miehenä,komeili vuosia siinä lokerossa,joka minulla oli hallussani työpaikkani kansliassa.
Eräänlainen aikansa "keisari" tämä hyväjalkainen mies.

Aa niin kuin anteeksiantaminen

Aapinen alkaa A-kirjaimella.Aakkoset ovat tärkeitä,että ihminen oppii  muodostamaan sanoja.Sanat taas ovat tärkeitä,että oppii lukemaan.Ja että oppii kirjoittamaan .

Minä ajattelin kirjoittaa oman Aapiseni.Aakkosia on 28 ja minulla on siis 28 kirjainta,joilla muodostan sanoja ja kerron tarinaa.Tarinat kertovat minusta,tavalla tai toisella.

Ensimmäinen tarina on Anteeksiantaminen.

Minulla on hyvä ystävätär,jonka kanssa olemme tunteneet toisemme jo 37 vuotta.Tutustuimme,kun hän seurusteli 70-luvun alussa nuoren miehen kanssa,joka oli tulevan mieheni paras kaveri.
Myöhemmässä elämänvaiheessa hän seurusteli tulevan ex-miehensä kanssa,joka oli minun lasteni isän paras kaveri.Monimutkaistako?
Olimme samaan aikaan myös Naistenklinikalla,kun hän sai ensimmäisen ja ainoan poikansa.Minun nuorin poikani on 3 päivää hänen poikaansa nuorempi.
Vietimme perheinä paljon aikaa yhdessä.Kun minulle tuli ero lasteni isästä ja hänelle myöhemmin omasta kumppanistaan oli ystävyytemme vieläkin tiiviimpää.
Vuosien varrella jaoimme toistemme kanssa kaikki elämisen arkeen liittyvät ilot ja surut.Hän on ihminen,joka tuntee minut parhaitenja jonka minä tunnen parhaiten.
N.kaksi ja puoli vuotta sitten tapahtui kuitenkin jotain,johon kumpikaan emme olleet valmistauneet.Ehkä siksi,että sellaista ei koskaan meille pitänyt tapahtua.
Välimme menivät totaalisesti poikki.
Kaksi ja puoli vuotta on pitkä aika kaivata ystävää,jonka on menettänyt.Ja aivan suotta.

Viikonloppuna soi puhelimeni.
Puhelimen toisessa päässä oli ystävättäreni Ulla,joka kutsui minua illanviettoon kotiinsa,kylän alamäkeen.
Hän kertoi,että paikalla oli myös tämä vanha ystävättäreni,jonka kanssa välit olivat siis poikki.Ja ,että hän myös toivoi minun tulevan.
Vanhin poikani oli juuri käymässä ja totesi,että kyllä hän sinut sinne autolla heittää kotimatkallaan.Ja,että mene nyt ja älkää niitä vanhoja juttuja sit kaivelko.
Niin sitten menin.
Perillä vastaani eteisessä tuli ystävättäreni,joka kiepsahti kaulaani lujasti halaten.Tulithan sinä!
Iltaa istuessamme hän totesi,että enkeleitä on olemassa ja että yhteinen ystävämme Ulla on tänään ollut enkelinä saattamalla meidät yhteen.
Kuinka hyvältä tuntuikaan istua ja puhua.Sama ikävä ja kaipaus oli meitä molempia vaivannut.Ja nyt,uudelleen kohdanneina päätimme,että mikään ei tätä ystävyyttä enää lopeta.
Oli anteeksiantamisen ja anteeksisaamisen aika,molemmin puolin.Ja uusi alku.
Minäkin uskon enkeleihin.

Oivallus

Muistan erinomaisen hyvin pari  ihanaa ja minulle läheiseksi tullutta pikkupoikaa,joihin minulla työni kautta oli suuri ilo tutustua.
Toinen heistä ,tapaamisemme alkuaikoina,katsoi minua pitkäripsiset silmät viiruina ja osoitti sormellaan sanoen:"Älä luule,että kesytät minut"
Toinen taas yhteisellä juttu-ja tekemisajallamme yritti sanoa minulle jotain,jota en ymmärtänyt.Useaan kertaan hän yritti ja totesi lopulta:"kyllä sä oot huts..hups..huts..apua,mä tarviin sitä puheterapiaa".No,hupsua hän tarkoitti.
Että mitenkö tämä nyt liittyy tuohon otsakkeeseen?

Kävi niin,että puheterapiaa toivova poika ei sitä sitten tarvinnutkaan.Ja kesytetyksi kieltäytynyt kesyyntyi muuten vaan.

No,ehkä ei ihan muuten vaan,mutta vuorovaikutuksen seurauksena,ehkä...
Molempien poikien kanssa vietin paljon kahdenkeskistä aikaa ja puhuin ja kuuntelin.Kun sanoja oli vaikea löytää tai ne olivat tyystin hukassa,niin etsimme niitä yhdessä.Minä arvuuttelin,esitin vaihtoehtoja.Pojat opettelivat tunnistamaan tunteita ja lopulta niille löytyi nimetkin.
Yhteys oli syntynyt.

Oivalsin,että myös tämä meidän blogiyhteisömme,joka väkivaltaisesti lopetettiin,oli eräänlainen puheterapian ja kesyyntymisen paikka.
Kun ihminen saa olla vuorovaikutuksessa toisiin ihmisiin juuri sellaisena kuin on ja juuri silloin kuin tahtoo ja juuri niiden kanssa,joiden kanssa tahtoo,hän "oppii puhumaan" ja hän oppii kuuntelemaan.Oppii kuuntelemaan omaa itseään ja toisia ihmisiä.Ja oppii luottamaan siihen,että on kelpaava ja arvokas juuri sellaisena kuin on.

Tämän yhteenkuulumisen tärkeyden näkee siinä,miten hajalleen joutunut blogiyhteisö kokoaa jäsenensä ja luo uuden "kodin",jossa yhteys säilyy ja jatkuu ja antaa kaikille tilan ja mahdollisuuden juuri sellaiseen vuorovaikutukseen,mikä jokaiselle on omaa ja ainutkertaista.

Tämän hokasin tänään ,katsotaan mitä huomenna.
Siihen asti kaikille hyvää loppuiltaa ja onnellisia syyspäiviä!
Mullahan niitä vielä riittää...näin loman muodossa.

Ja nyt taidankin ottaa vähän sitä eilen tekemääni kaalilaatikkoa,joka on ihan taivaallisen hyvää ( vaikka itse sanonkin )
Ja tietysti seuraan Suomi-Hollanti fudismatsia!

Kylä kirkon ympärillä

Minun kyläni on pieni.
Keskellä kylää on kirkko ja kylä levittyy sen ympärille,ylä-ja alamäkeen.Alamäen reunassa on meri ja venesatama.Vähän matkan päässä uimaranta.Ja pieni kanava,joka erottaa kylän naapurikylästä ja jonka rantaa voi kävellä ja pyöräillä vaikkapa läheisen kartanon pihapiirin ravintolaan syömään erinomaista ruokaa tai kesällä terassille nauttimaan virvokkeita.
Kanavan rannasta löytyy myös mattolaituri pöytineen ja penkkeineen evästelyä varten,kauniin maiseman keskellä.
Kylässä asuu vanhoja,nuoria,keski-ikäisiä ja lapsi-ihmisiä.Useimmat kylänraitilla kulkijat tuntevat toisensa ainakin ulkonäöltä ja monet pysähtyvät vaihtamaan kuulumisia kauppareissullaan tai kirjastossa,jossa toimii myös asukaskahvila vapaaehtoisvoimin parina päivänä viikossa.
Paras ja mukavin paikka kuulumisten vaihtoon on kirjakauppa,jonne voi mennä vaikkapa vain istuskelemaan ja Pirkon kanssa rupattelemaan ja josta saa tilattua minkä opuksen vaan tarvitessaan,ellei sitä pikkuruisessa puodissa satu olemaan.
Pirkon mies piti kirjakaupan seinän takana aiemmin suutarinverstasta,joka oli minun mielestäni ihanin paikka,koska hän myös soitteli siellä usein haitaria.Keväästä syksyyn ovi oli auki,joten musiikki kuului ulos tai hän istui jakkaralla oven ulkopuolella soittelemassa.
Suutaria ei ilmeiseti pikkukylässä niin paljon tarvittu,eikä pelkällä haitarinsoitolla saa leipäänsä,joten suutari lähti ja kauneushoitola tuli tilalle.Siellä en ole käynyt.
Kylässä on tasan kolme kauppaa,joissa asiakkaita käy tasapuolisesti.Yksi on kalliinpi,mutta kauppias on niin mukava,että hänenkin takiaan siellä on pakko sillointällöin käväistä.
Kylässä on näin pieneksi kyläksi yllättävän monta kapakkaa ja siitä on tehty jopa laulukin.
Kaikkiin  riittää asiakkaita,jotka valikoituvat statuksensa,tulotasonsa,eläkkeensä ja sosiaalitoimen tukien mukaan.Heillä on kaikilla omat kantapaikkansa ja tutut kaverinsa.Karaoke on kylän kuppiloissa suosittua.
Kylän helmi on Japanilainen puutarha.Sinne on vieraan vähän vaikea löytää,niin hyvin se kätkeytyy mäen puoliväliin,kerrostalojen taakse.Mutta käyminen kannattaa.
Kylässä toimii myös musiikkiopisto,jonka suojista on lähtenyt maailmalle monta hyvää muusikkoa ja musiikin lähettilästä.
Kylän elämä on rauhallista ja verkkaista,niin kuin kylällä kuuluukin.Järjestyshäiriöitä tai muuta mellakkaa ei meidän kylällä juuri synny.Kaikenlaiset ihmiset mahtuvat elämään sovussa toistensa kanssa vihreän,väljän ja matalasti rakennetun kylän suojissa
Yhteishenki kylässä on hyvä.Yhdessä on taisteltu kirjaston lakkauttamista vastaan ja voitettu.Leikkikenttätoiminta,jonka kaupunki lakkautti ,toimii sekin nyt vapaaehtoisvoimin.
Joka vuosi kylällä järjestetään kyläjuhlat ja valitaan vuoden kyläläinen.
Tänä vuonna ne järjestettiin Taiteiden yönä ja koko kylä oli liikkeellä.Ja koko kylä kirjaimellisesti soi.
Kirkon pihalla tanssittiin sambaa notkean,mustaihoisen miehen johdolla,yhdessä kuppilassa esiintyi Asa,vuoden kyläläiseksi valittu ja alamäessä sai kuunnella ihanaa saxofonia ja Beatlesien hittejä.Japanilaisessa puutarhassa räppäsi kylän oma Notkea Rotta upean valaistuksen keskellä.
Suuren maailman palvelut ovat kävelymatkan päässä olevassa ostoskeskuksessa,jonne on mukava kävellä siirtolapuutarhan läpi.Siellä kukkii aina ja tuntuu,että omenoita on joka vuosi enemmän ohikulkijoillekin jaettavaksi.
Puutarhan yleiseen saunaan voi kuka tahansa mennä kerran viikossa naisten ja miesten vuoroille.Ja aika moni säännöllisesti käykin.Se on myös tärkeä tiedon,ajatusten ja elämänsivistyksen jakopaikka.
Kun astelen kylän raitilla tunnen,että tämä on minun kyläni.Täällä on hyvä elää ja asua.Täältä on hyvä lähteä,mutta tänne on vielä mukavampi palata.

Alku

"Yö oli pimeä,vain tasangon harvat valot tuikkivat allani tähtien lailla......"

"Jokainen valo tässä pimeyden valtameressä merkitsi inhimillisen tietouden ihmettä.
 Tuossa kodissa luettiin tai mietittiin tai uskottiin toisille asioita.
 Tuolla taas yritettiin ehkä tutkia avaruutta,väsytettiin järkeä tekemällä laskelmia Andromedian tähtisumusta.
 Jossakin muualla rakastettiin.
 Siellä täällä loistivat nämä tasangon tulet,ja kaikki ne vaativat virikkeensä,vaatimattomimmatkin:runoilijan,
 opettajan,puusepän tulet.
 Mutta kuinka monta lukittua ikkunaa,sammutettua valoa,nukkuvaa ihmistä näiden elävien tähtien joukossa!
 Täytyy päästä kosketukseen.
 Täytyy yrittää saada yhteyttä johonkin näistä tulista,jotka kaukana toisistaan tuikkivat tasangolla."

Näillä Antoine de Saint Exuperyn sanoilla aloitan blogini.

Olkoon tämä alku!

Ja ainakin huomenna on kesälomani alku,sen ensimmäinen päivä...