Olen kertonut Mika Waltarin Sinuhen olevan lempikirjani.Ja näin se on.
Siinä on mielestäni yksissä kansissa kerrottuna koko elämisen kirjo.Ihminen paljaana,kaikkine hyveineen ja paheineen,heikkouksineen ja vahvuuksineen.
Olen myös kertonut olevani aatteeltani työväenhenkinen.Ja näin sekin on.
Elvi Sinervo kuuluu lempirunoilijoihini.
Mikä sitten yhdistää Mika Waltarin Sinuhen ja Elvi Sinervon?
Ja voisinpa tähän melkein liittää vielä palasen Coelhoakin....
Lukekaa ja kuunnelkaa....
"Ihmisen murhe on ohikiitävää ja kunkin itsensä kannettava
Mutta se on tarttuva kuin tauti.
Tämän tiesin minäkin,jota runontekijäksi sanotaan
ja siksi minun oli lähdettävä.
Kauan olivat käteni levänneet helmassa mihinkään tarttumatta
jalkani valittaneet omaa painoaan
sydämeni käynyt välinpitämättömäksi
eikä taistelu minkään puolesta tai mitään vastaan
tuntunut enää tähdelliseltä.
Minun oli lähdettävä voidakseni palata
Käsissäolevan tärkeys minun oli kiellettävä myöntääkseni elämän.
Lähdin kylästä varhain aamulla,kenellekään sanaa jättämättä,
jotta naapurit eivät olisi kyselleet:Mihin menet Maammo tai:
Oletko pyytänyt neuvostolta lupaa?
Kiirein kylvöjen aika on kohta käsissä ja kaikkia tarvitaan.
Tätä välttääkseni ,uneliaisuutta ja paheksumista ja turhaa tärkeilyä,
pakenin salaa kuin pahantekijä,
aamuyön hetkenä,jolloin eläimet liikahtelevat ennen heräämistään
ja ihmisten uni on ohut ja suloinen.
Mutta majani oven jätin avoimeksi kulkijan käydä sisään
Tulentekoneuvot lieteni viereen ja pöydälleni leipää ja suolaa.
Kun vaelsin pois kylästäni ja läheisteni luota
ojentelivat puut tien vieressä paisuvia oksiaan keväistä huutoa täynnä.
Mutta niiden huuto muuttui murheeksi minussa
kaikkeen tympääntyneessä,kaikesta pois himoavassa.
Öitä ja päiviä kuljettivat jalkani minua teitä pitkin,
joita ne ennenkin olivat kulkeneet
Seutujen lävitse,joissa ennenkin olin elänyt
Ja talvet ja kesät menivät lävitseni kuin tuuli
askeleeni jättivät jälkensä hiekkaan ja lumeen
ja varjoni piteni ja lyheni tiellä auringon ja kuun kiertojen mukaan.
Vain tämän minä tajusin,ja senkin kuin unessa
hämärästi ja tuokiossa unohtaen
Ja kun jalkani viimein pysähtyivät
en tiennyt kauan kulkeneeni
Kysymättä,kuka olin ja missä ja miksi,laskeuduin maisemaan,josta
tieni kerran oli alkanut,jota aina olin ikävöinyt
ja tulin jälleen yhdeksi sen kanssa.
Olin palannut maisemaan,jolla ei ole ääriä
ja jossa kaikki joet virtaavat hitaasti.
Tämä maisema otti minulta ihmisenmuotoni ja antoi minulle omansa
ja jalkani ja käteni kasvoivat syvälle maahan,
vihreä ruoho ja ruskea sammal kiertyivät ryntäilleni
ja kysyvästi kirkuen lensivät linnut ylitseni
pesäpaikkaa hiuksistani tähyten.
Liikkumattomana minä makasin vain oman itseni seurassa.
Päivien kiertoa en laskenut,taivaanrantaa en tähynnyt
ja silmieni kaivot heijastivat vain uneksijan murhetta
itsestään kyllääntyvää ja tarkoituksetonta.
Mutta maisema antoi minulle voimansa ja se muuttui
ihmisen voimaksi minussa
Minä sain kaipuun takaisin
kaipuun olla enemmän kuin luonto
Lintujen kirku korvissani oli kuin nälkäisten lasten itku
ja ylitseni lakaiseva tuuli jätti levottomuutensa minuun:
Tämä ei ole minua varten
toisaalla minua odotetaan
Liian hitaasti virtaavat joet tässä maisemassa
Kaikki tapahtuu toisaalla
Toisaalla ratkaistaan elämä ja kuolema.
Maahan kasvaneena kuuntelin
unessanikin odotin
kunnes eräänä päivänä
nukkuvien korvien simpukankierteissä väkevä kutsu -
tuhannet jalat rummuttivat maata,kansani taistelijat vyöttivät itsensä
Avasin silmäni ja sanoin:Niin.Minä tulen.
Niiden kuvastimessa repesivät pilvet:minä olin ihminen,tekoihin luotu.
Riemusta vavahtaen irtosivat käteni maisemasta:
minä olen Maammo Runontekijä
Veljeni kutsuvat minua
Hiuksiini pesineet linnut lensivät säikkyen pois
kun minä ihminen mittaani jälleen nousin
ja maa kumahteli jalkojeni alla,
kun taakseni katsomatta jätin hitaasti virtaavien jokien maiseman"
