Sanoja vailla osoitetta

"Miksi pitikin tulla
surua surun päälle.
Luuliko joku
että tähän maljaan
mahtuisi vielä"

Hanna Ekola - Surulla on aikansa

Loppusyksyn aurinko paistaa niin,että häikäisee silmät,kun ulos astuu.
Minä astun viime päivinä harvoin,ja varovasti.

Ikävä ajaa kulkemaan muurin laitaa,portista sisään,kirkkopihalle,puiden varjoon.
Niin paljon sanoja...mitä sanoisin...yhtäkään en saa ulos.
Ja sinä kuulet,kuitenkin kuulet.

Ajattelen isääsi,joka viimeisenä lahjanaan sinulle joutui elämänsä raskaimman tehtävän eteen.
Omin käsin veistetty risti..oman lapsen ja lapsenlapsen haudalle.Rakkaudella tehty,kyynelillä kestosuojattu.Melkein valmis.Kaunis,sinun näköisesi.

Ajattelen veljiäsi.
Häntä,joka jaksaa,jaksaa,vaikka ei jaksa.
Ja häntä,joka ei jaksa.
Häntä,jonka suru vie vieraisiin maailmoihin..sinne,missä aika ja paikka katoaa ja on vain olemisen sietämätön keveys.

Ja ajattelen sinun rakkaintasi.
Häntä,joka yrittää etsiä elämäänsä tarkoitusta.Ja samalla pitää kiihkein käsin kiinni siitä,mitä on ollut.Mitä ei enää ole.

Tunnen itseni pieneksi,heikoksi.
Ja vaikka suljen silmäni ja odotan,sinun äänesi tuntuu vain kuiskaukselta.
Ja minun sylini,ennen niin suuri ja avoin,palelee yksinäisyyttään.