tiistai 20. lokakuuta 2015

Kyllä minä muistan


Kesän kukinnot ja vihreä maa
Kyllä minä muistan

Tuuli,joka kosketti poskea
Kyllä minä muistan

Sade ruutuun hakkaava
Kyllä minä muistan

Linnun pesät,hevosen harjat,nauru
Kyllä minä muistan

Kätesi kosketus..
Ja hiljaisuus

Minä muistan.

Kyllä minä muistan.








lauantai 18. heinäkuuta 2015

Istun tässä,ihmettelen


On kaunis kesäpäivä.Pitkästä aikaa.

Join aamukahvit parvekkeella tapani mukaan ja sitten suunnistin Herttoniemeen.
Eilen kävin siellä kaupoilla ja sadekuuro kun yllätti,niin en uskaltanutkaan lähteä pyörällä takaisin kotiin vaan jätin sen paikallisen Super-Marketin telineeseen.Pelkäsin tietysti,jos se varastetaan,mutta siellä perintö-Ainottareni uskollisena odotti noutajaansa.

Poljin kotiin Alkon kautta,koska ystävättäreni on illemmalla tulossa kyläilemään ja hyvän ruuan seuraksi ehdottomasti kuuluu viini.Meidän molempien mielestä.

Olen iloinen.Se tuntuu uskomattomalta.Ja ihanalta.

Yli kolme vuotta on mennyt pimeässä.En oikeasti muista,jos minulta kysytään,mitä milloinkin on tapahtunut.

Lapset ovat olleet,ihanat pikkuiset.Siiri ja prinssi-Kasper,sekä pikku-prinsessa.Miten niin pienet ihmiset voivatkin antaa sellaista vahvuutta!

Rakastamani runoilijan Kai Niemisen sanoin:" Kuolemaa ei tarvitse etsiä kaukaa.
Ei se silti aina ole lähellä".

Viime viikolla soitin Syyttäjänvirastoon.Puhuin syyttäjän esimiehen kanssa siitä,kuinka voi olla mahdollista,että oikeudenkäynti ei ole vieläkään tiedossa,vaikka poliisitutkinta on ollut valmiina jo yli vuoden.
Kyseinen esimies kertoi,että syyttäjä on varannut ajan käräjäoikeudelta käsittelyä varten.Sitä,koska käsittely on,en tiedä,mutta toivon Tiinan ja muiden synnyttäjien puolesta,että oikeus oikeasti tapahtuu.

Minä kannan ikävää sydämmessäni varmasti elämäni loppuun asti.Hoidosta vastuussa olleet ihmiset tietävät myös oikein hyvin mitä he ovat tehneet ja mitä olisi pitänyt tehdä.Sen kanssa he myös joutuvat elämään koko loppuikänsä.

Ainoa asia,mikä heitä helpottaa ja mahdollistaa työn jatkamisen on,uskon näin,että he kantavat vastuunsa eli rehellisesti kertovat siitä,mitä on tapahtunut.
Poliisitutkinnassahan ei ole toden puhumisen velvoitetta,kuten tutkija sanoi.Eli siinä voi valehdella niin paljon kuin haluaa.


Kun nyt tiukkoina aikoina koulutuksestakin nipistetään,niin toivoisin,että terveydenhuollon koulutuksesta ei tingitä,vaan päin vastoin,taataan nuorille vastavalmistuneille hoitajille riittävä ohjaus ja tuki,että heidän ei tarvitsisi vaihtaa alaa ( tutkimuksen mukaan näin on käymässä )sen vuoksi,että kokevat joutuvansa kokemattomina ja ilman riittävää tukea liian vaativiin hoitotehtäviin.

Ja toivon myös,että lääkärit kantavat oman vastuunsa kokonaishoidosta,koska se on heidän tehtävänsä.Kuten myös osastonhoitajilla hoitotyön osalta.

Olettamalla ja mututuntumalla ei hoitotyötä koskaan pidä tehdä.




maanantai 29. kesäkuuta 2015

Missä kuljin kerran...


Nousin metrosta ja kävelin kadun yli pysäkille.No joo..enpä muistanut,että on kesä Helsingissä eli katutyöt käynnissä vähän siellä sun täällä ja minun tapauksessani täällä.En päässytkään sillä kulkuneuvolla,millä olin suunnitellut jatkavani matkaa.
No hätäkös tämä,meneehän niitä muitakin.Eikä ollut onneksi kiire.
Mutta mitä,mitä,mitä????
Kun hyppäsin seuraavaan ratikkaan huomasin tiedotteen,jossa kerrottiin,että tämä kulkuneuvo pysähtyy katutöiden takia siellä,mistä bussikuljetus ei olisi vienyt minua ollenkaan sinne,minne olin menossa.
Ahaa! No,kun tunnen kuitenkin kaupunkia,niin osasin jäädä sillä pysäkillä,mistä tiedotteen mukaan se raitiolinja,jota alunperin olin käyttämässä,kulkisi uutta reittiään sinne,minne olin matkalla.
Mutta ei.Jäin kyllä oikealla pysäkillä pois,mutta aikani odoteltuani kertoi samalla pysäkillä seisonut aasialaismies,että ei hyvä rouva,ei se ratikka tästä mene.Onneksi paikalle tuli nuori mies,joka kertoi,että minun pitäisi kävellä seuraavasta kadunkulmasta pikkuisen oikealle,tai vaihtoehtoisesti vasemmalle,niin sieltä löytyy oikea pysäkki.Kävelin oikealle ja sieltähän se pysäkki löytyi ja pienen odottelun jälkeen oikea ratikkakin tuli.

Tässä matkassa oli erikoista se,että jouduin vähän kuin vahingossa kulkemaan niitä reittejä,joita olen karttanut kauan.Tarkalleen 3 ja puoli vuotta.
Siellä oli kirjasto,jonka nurkalta nousin ylös ratikkahallien taakse vanhaan,suojeltuun taloon ja pihapiiriin,jonne Tiina muutti rakastuneena ja onnellisena nuorena naisena Mikkonsa asuntoon kissoineen.Missä vietettiin ihanaa ja hassua Joulua Astan ja Pekan kanssa syömällä nuorison valmistamaa hyvää ruokaa ja pelattiin Trivial Pursuitia pitkälle yöhön.
Siellä oli lähellä Tiinan ja Mikon uusi yhteinen ikioma koti.Se,jonne muutettaessa molemmat olivat päättäneet,että ensin sisustetaan koti ja sitten pidetään häät.Koska molemmat halusivat perheen ja lapsia.Ja molemmat halusivat olla virallisesti aviopari.

Saman reitin varrella olivat myös minun nuoruuteni pari kotia.Se,jonne muutimme mieheni kanssa nuorena avioparina Korkeasaaresta Hakaniementorin Areenatalon kautta ja se,jonne muutin yksin nuorena 23-vuotiaana leskenä Brahen kentän laitamille.

Matkan varrelle osui myös entinen työpaikkani,jonne kuljin melkein neljän vuosikymmenen ajan päivittäin.

Päämääräni oli minulle myös monella tavoin tuttu paikka.
Maanalaisen tunnelin kautta olin työvuosinani usein sinne kulkenut ja lopulta elämäni raskaimmat hetket siellä viettänyt.Kun aurinko silloin helmikuisena päivänä yht``äkkiä valaisi taivaan minä tiesin,että jokin oli peruuttamattomasti ohi,mutta sitä en silloin tiennyt,että pimeää minun elämässäni kestäisi näin kauan.

Tapaamisessani perillä,siellä minne olin matkalla,sain lahjan.
Lääkäri,joka sen antoi ei tiennyt sitä.Mutta eihän sillä hänelle olisi ollutkaan sitä merkitystä mitä minulle.

Kotimatkalla kuljin toista reittiä ja katselin tuttuja maisemia ehkä vähän eri tavoin.Rakastavasti,en kaivaten.Muistaen ja ehkä hiukan kiitollisenakin.


Täällä minä kuljin kerran.
Täällä ovat minun jalanjälkeni,minun sydämeni äänet.

Täällä kuuluu minun nauruni,minun lauluni.
Täällä minä itkin ja iloitsin.
Täälläkin minä rakastin.

Täältä minä lähdin ja tänne minä palaan.
Tämä on osa minun tarinaani.
Nyt ja vielä sittenkin,kun lehdet putoavat.

Ja tulee uusi kesä ja vielä uusi....










keskiviikko 4. helmikuuta 2015

Tänään


Minä istun tässä
pihalla hiljaiset puut.

Tämä hetki,ainutkertainen

Lapset.

Nämä minun.

Ja rakkaus.

Vaikka kaiken minulta veisivät,niin tätä ei koskaan.