Missä kuljin kerran...

Nousin metrosta ja kävelin kadun yli pysäkille.No joo..enpä muistanut,että on kesä Helsingissä eli katutyöt käynnissä vähän siellä sun täällä ja minun tapauksessani täällä.En päässytkään sillä kulkuneuvolla,millä olin suunnitellut jatkavani matkaa.
No hätäkös tämä,meneehän niitä muitakin.Eikä ollut onneksi kiire.
Mutta mitä,mitä,mitä????
Kun hyppäsin seuraavaan ratikkaan huomasin tiedotteen,jossa kerrottiin,että tämä kulkuneuvo pysähtyy katutöiden takia siellä,mistä bussikuljetus ei olisi vienyt minua ollenkaan sinne,minne olin menossa.
Ahaa! No,kun tunnen kuitenkin kaupunkia,niin osasin jäädä sillä pysäkillä,mistä tiedotteen mukaan se raitiolinja,jota alunperin olin käyttämässä,kulkisi uutta reittiään sinne,minne olin matkalla.
Mutta ei.Jäin kyllä oikealla pysäkillä pois,mutta aikani odoteltuani kertoi samalla pysäkillä seisonut aasialaismies,että ei hyvä rouva,ei se ratikka tästä mene.Onneksi paikalle tuli nuori mies,joka kertoi,että minun pitäisi kävellä seuraavasta kadunkulmasta pikkuisen oikealle,tai vaihtoehtoisesti vasemmalle,niin sieltä löytyy oikea pysäkki.Kävelin oikealle ja sieltähän se pysäkki löytyi ja pienen odottelun jälkeen oikea ratikkakin tuli.

Tässä matkassa oli erikoista se,että jouduin vähän kuin vahingossa kulkemaan niitä reittejä,joita olen karttanut kauan.Tarkalleen 3 ja puoli vuotta.
Siellä oli kirjasto,jonka nurkalta nousin ylös ratikkahallien taakse vanhaan,suojeltuun taloon ja pihapiiriin,jonne Tiina muutti rakastuneena ja onnellisena nuorena naisena Mikkonsa asuntoon kissoineen.Missä vietettiin ihanaa ja hassua Joulua Astan ja Pekan kanssa syömällä nuorison valmistamaa hyvää ruokaa ja pelattiin Trivial Pursuitia pitkälle yöhön.
Siellä oli lähellä Tiinan ja Mikon uusi yhteinen ikioma koti.Se,jonne muutettaessa molemmat olivat päättäneet,että ensin sisustetaan koti ja sitten pidetään häät.Koska molemmat halusivat perheen ja lapsia.Ja molemmat halusivat olla virallisesti aviopari.

Saman reitin varrella olivat myös minun nuoruuteni pari kotia.Se,jonne muutimme mieheni kanssa nuorena avioparina Korkeasaaresta Hakaniementorin Areenatalon kautta ja se,jonne muutin yksin nuorena 23-vuotiaana leskenä Brahen kentän laitamille.

Matkan varrelle osui myös entinen työpaikkani,jonne kuljin melkein neljän vuosikymmenen ajan päivittäin.

Päämääräni oli minulle myös monella tavoin tuttu paikka.
Maanalaisen tunnelin kautta olin työvuosinani usein sinne kulkenut ja lopulta elämäni raskaimmat hetket siellä viettänyt.Kun aurinko silloin helmikuisena päivänä yht``äkkiä valaisi taivaan minä tiesin,että jokin oli peruuttamattomasti ohi,mutta sitä en silloin tiennyt,että pimeää minun elämässäni kestäisi näin kauan.

Tapaamisessani perillä,siellä minne olin matkalla,sain lahjan.
Lääkäri,joka sen antoi ei tiennyt sitä.Mutta eihän sillä hänelle olisi ollutkaan sitä merkitystä mitä minulle.

Kotimatkalla kuljin toista reittiä ja katselin tuttuja maisemia ehkä vähän eri tavoin.Rakastavasti,en kaivaten.Muistaen ja ehkä hiukan kiitollisenakin.


Täällä minä kuljin kerran.
Täällä ovat minun jalanjälkeni,minun sydämeni äänet.

Täällä kuuluu minun nauruni,minun lauluni.
Täällä minä itkin ja iloitsin.
Täälläkin minä rakastin.

Täältä minä lähdin ja tänne minä palaan.
Tämä on osa minun tarinaani.
Nyt ja vielä sittenkin,kun lehdet putoavat.

Ja tulee uusi kesä ja vielä uusi....