tiistai 26. lokakuuta 2010

H niin kuin haaveet :osa 2 Vaan kuinkas sitten kävikään...

Lättähatussa, Joensuusta etelään päin,istui hyvin pettynyt 15-vuotias tyttö.
Ammatinvalinnanohjaaja oli tehnyt testejään ja lopuksi oli keskusteltu.Tytön mieleen on jäänyt vain lause:"mutta oletko koskaan ajatellut jotain hoito-tai sosiaalialan ammattia?"No ei ollut tytöllä sellaisia ajatuksia ollut.Unelmissaan hän oli nähnyt itsensä ennemminkin näyttämöllä;laulamassa ja tanssimassa.Tai kirjoituskoneen äärellä tai arkkitehtina suunnittelemassa ja sisustamassa unelmakoteja unelmaihmisille.
Pettymys oli suuri ja ainoa ajatus oli,että ammatinvalinnanohjaaja ei ollut ainakaan ammattinsa tasalla.Joten eipä ajatellut tyttö asialla suuremmin päätään vaivata,vaikka se vaivasikin,aika pitkään...

Vaan kuinkas sitten kävikään.....?

Muutamien vuosien jälkeen löysin itseni harjoittelemasta pikkukaupunkini sairaalassa.Ja siitä kai se sitten tie kulki kohti sitä unelmaa,jota en tiennyt minulla edes olleen...

Lainaan tähän netistä löytämiäni Sinikka Svärdin sanoja ,jotka kuvaavat juuri tätä unelmaa.

"Minut on kutsuttu hymyilemään
 tähän maailmaan,tähän kaupunkiin
 tälle kadulle

 Hymyilemään niille,joita elämä ei helli,joiden silmät tulvivat
 ja selät painuvat kumaraan

 Minut on kutsuttu koskettamaan
 silittämään mummojen kurttuisia kasvoja,
 suutelemaan pienten poikien nenänpäitä
 syleilemään jätettyjä ja niitä,
 joita ei ole jätetty
 kun ei ole koskaan edes otettu

 Minut on kutsuttu nauramaan niiin,että ostoskeskusten
 käytävät kaikuvat
 ja sivistyneen hillityt
 burberrynaiset kohauttavat
 olkapäitään paheksuen "

Itseasiassa olen saanut työssäni toteuttaa melkein kaikkia niitä nuoruuden haaveitani tavalla tai toisella.Joten olen alkanut nyt myös pikkuisen miettiä sitä ammatinvalinnanohjaajan pätevyyttäkin ihan toisessa valossa....:)

Meri ja musiikki ovat minulle rakkaita ja mereen liittyy minulla vieläkin paljon haaveita.Samoin kirjoittamiseen.Joskus tyttäreni kanssa suunnittelimme yhteistä kirjaa,jossa minä kertoisin niitä Mekkomaan prinsessan tarinoita,joita hänelle pienenä kertoilin ja hän tekisi kuvat.

Ja uusia unelmia ja haaveita on pilvin pimein!!!
Toki tiedän,että haaveet ja unelmat eivät ole tarkoittu kaikki toteutuviksi ja minulle ne ovatkin merkinneet eniten keinoa kestää joskus raskaitakin elämänvaiheita.

"Onnellinen on hän
 joka oppii viihtymään itsensä ja
 maailman keskeneräisyyden kanssa

 Onnellinen on hän
 joka herää joka aamu toiveikkaana
 ja tarmokkaana tavoittelemaan
 koskaan täyttymätöntä unelmaansa"

 - Tommy Taberman -

8 kommenttia:

  1. Voi kun aina jaksaisikin elää runon mukaan, mutta hienoa että olet jaksanut ja saanut elää ammatissa, joka on ihan kuin Sinulle tehty:) Ja olet saanut jakaa aitoa lämpöä sitä tarvitseville.

    VastaaPoista
  2. Niinpä,sisko Mustis.Olen todella ollut siinä onnellisessa asemassa,että olen saanut tehdä työtä,jota rakastan.Mutta ettei aivan nyt itsensä kehumiseksi menisi,niin työ on kyllä antanut minulle enemmän,mitä olen ansainnutkaan.Ja välissä on ollut aikoja,jolloin olen vakavasti miettinyt olenko sittenkään oikea ihminen sitä tekemään.

    VastaaPoista
  3. Hienoa siskoseni! Ei erehtynyt kohdallasi ammatinvalinnanohjaaja sittenkään! Arvelen, että työ antaa useimmiten juuri sen mitä ansaitsemme. Miten sitoudumme ja kuinka paljon itse annamme sille. Ihailen ihmisiä, joilla riittää rakkautta hoito- ja hoivatyöhön!

    Oma haaveeni oli päästä toimittajaksi. Ihailin suuresti italialaista Oriana Fallahia, joka tapasi tärkeitä ihmisiä ympäri maailman ja teki heistä ns. syvähaastatteluja.

    Tuli sitten kirjanpitäjä! hih..

    VastaaPoista
  4. Kiitos, Syysmyrsky! Sain tästä uusia ajatuksia ja voimia, joita ehkä näinä päivinä tulen tarvitsemaan erään lapsuuden perheeseeni kuuluneen läheiseni asioissa.

    VastaaPoista
  5. Elämänmyönteisyytesi tarttuu... kiitos siitä!

    VastaaPoista
  6. Kiitos tytöt kommenteista!Haaveillaan me vaan ja pidetään kiinni unelmista,niin arkikin hymyilee:)

    VastaaPoista
  7. Vaikuttavaa.

    Jotain tuossa alla kuvattua liikkui mielessäni, kun olin kymmene vuota sitten erään lastenkodin pihamaalla:

    syleilemään jätettyjä ja niitä,
    joita ei ole jätetty
    kun ei ole koskaan edes otettu

    VastaaPoista
  8. Hei, syysmyrsky..sulle kävi noin, tavallaan elämä johdatti.
    Mulle hoitoalalle ohjautuminen taas tapahtui, sattuman kautta..tai voihan senkin ajatella, että se oli elämän johdatusta.
    Olin alle 20vuotiaana vajaamielislaitoksella, laitosapulaisena ja siellä oleva sh toi mulle lehtileikkeen Hesarista ja sanoi; sun pitäis hakea tuonne.
    Päivääkään en ole katunut ja mitä vanhemmaksi sitä tulee, niin sitä enemmän on annettavaa..voi sananmukaisesti silittää kurttuisia kasvoja ja on ihanaa lukea vanhuksen silmistä pilkettä ja huumoria ja se työ on todella palkitsevaa (ei rahallisesti) ja yhä syvemmin muuttuu todeksi; metsä vastaa, niinkuin sinne huutaa.

    VastaaPoista