D niin kuin diagnoosi

Muistan lapsuudestani,että meillä oli Lääkärikirja.Sellainen oli vakiokirjana luultavasti aika monessa muussakin huushollissa siihen maailman aikaan.
Ja ahkerasti sitä luettiin.Ennen kuin mentiin lääkäriin kirkonkylälle.
Kunnanlääkäri Auvinen oli nimittäin sen verran pelottavan miehen maineessa,että kaikki tiesivät ettei kannattanut hänen aikaansa turhan takia tuhlata.Sairas oli oltava,muuten tuli sapiskaa.Hänen ansiostaan kylillä asui luultavasti harvinaisen tervettä porukkaa.Tilastollisesti.
Toisaalta sen ajan miehet eivät tunnustaneet olevansa sairaita yhtään sen herkemmin,kuin tämän päivän miehetkään.
Eräs naapurin mies,sekatöitä tekevä monen lapsen isä,totesi kerran meillä käydessään,että"jos kaiken uskos,mitä liäkärinkirjassa sanotaan,niin on melekonen ihme,että meikäläinen on ennee ies elossa".

Pienet nuhat ja flunssat hoideltiin mustaviinimarjamehulla ja kanfferitipoilla,joita tipautettiin sokeripalaan,Hotapulverilla ja aspiriinilla.Ja viime kädessä Koskenkorvalla.

Muistan monia öitä,jolloin korvakipuisena istuin keittiössä ja äiti puhalteli tupakansavua kipeään korvaan.
Lopulta sain minäkin kai diagnoosin ja pääsin nielurisaleikkaukseen.Muistan siitä vain,että sen jälkeen sai syödä paljon jäätelöä.

Äiti sai myöhemmin myös diagnoosin,mutta liian myöhään.
Hän ehti käydä selkäkipuisena pitkän tovin töissä ennen kuin uskaltautui lääkäriin,tarpeeksi sairaana.Ja sai diagnoosin vasta Helsingissä.Pelottavan diagnoosin.Tappavan diagnoosin.Diagnoosin,jota hän ei halunnut ja johon hän ei halunnut uskoa.
Diagnoosia seurannut hoito ei auttanut.Ja eräänä päivänä äitiä ei enää ollut.

Diagnoosit ovat olleet elämäni arkea jo vuosikymmeniä työstä johtuen.
Olen nähnyt ihmisiä,jotka toivovat diagnoosia ja toisia,jotka pelkäävät sellaisen saavansa.Hullun diagnoosin.

Omalla kotikylällä pienemmät diagnoosit tehtiin paikallisen Osulan tiskin molemmin puolin.
Muistan Marja-Leenan,ison talon opiskelijatytön,josta sanottiin,että "pää meni sekaisin liiasta lukemisesta".
Kun oma Anna-täti ,ukin sisko,joutui mielisairaalaan sanottiin,että "uskonto sekoitti pään".Enpä tiedä.
Kun kävin Anna-tätiä katsomassa Moision mielisaaralassa ei hän minusta ollut mitenkään hullu.Vähän kumarainen ja väsynyt,mutta ihan tavallinen..minusta.

Kylällämme asui myös kehitysvammainen Teuvo,pyhäkoulunopettajan,Kaisa-tädin aikuinen poika.Teuvo oli Teuvo.Kulki talosta taloon kahvilla ja oli kaikkien kanssa hyvissä väleissä.Minusta ei ollut mitenkään ihmeellistä,että jouluna kävimme Teuvon luona viemässä lahjoja.Naapurin Jussi oli pukkina ja minä,siskoni ja kaverimme oltiin tonttuja.Teuvo lauloi aina "Joulupukki,joulupukki...ja yhdessä pyörittiin piiriä käsikädessä kuusen ympärillä.

Kun olin aikuisena reilun kymmenen vuotta tekemisissä myös vankilaviranomaisten kanssa, tuli tutuksi,että aika moni sen viraston asiakkaista pisti toivonsa "hullun papereihin".Sillä paperilla sai pienemmän tuomion tai pääsi /joutui pakkohoitoon,mikä usein oli monelle vankilaa toivotumpi vaihtoehto.
Toisin oli Hesperian sairaalassa,jossa harva tunnusti olevansa "hullu".Ja tosiasiassa moni ei ollutkaan.

Oma tyttäreni sai diagnoosinsa myös.Mutta kauan kesti,eivätkä omat epäilyni ja keskusteluni opettajien kanssa vuosien aikana tuottaneet tulosta.Vasta lukioikäisenä hänellä todettiin vaikea lukihäiriö,joka oli tehnyt hänen opiskelustaan ajoittain tosi työlästä ja uuvuttavaa.Tutkimuksen tehnyt alansa spesialisti ihmetteli hänen pärjäämistään,mutta myös tuki hänen ajatustaan opiskelujen lopettamisesta,ainakin toistaiseksi.Ja niin tyttäreni sai tehtyä päätöksensä,jota ei ole päivääkään sen jälkeen katunut.
Hänelle diagnoosi oli vapauttava ja helpottava.Hän ei ollutkaan tyhmä.
Tyttäreni on aina lukenut ja kirjoittanut paljon, ilman,että lukihäiriö ja pienet kirjoitusvirheet olisivat häntä itseään häirinneet.Opiskelua ne vain todella häiritsivät.
Nyt hänellä on ammatti ja työ ja hän on onnellinen ja elämäänsä tyytyväinen nuori nainen.Joka lukee ja kirjoittaa edelleen.

Omassa työssäni joudun kohtaamaan lapsia,joilla on erilaisia pulmia omassa arjessaan.Kun yhdessä vanhempien kanssa yritämme päästä ymmärrykseen siitä,mistä on kyse ja mikä auttaisi,joudun törmäämään myös sanaan diagnoosi.
Vanhemmat odottavat diagnoosia,opettajat odottavat diagnoosia.Kaikki odottavat selitystä,myös lapsi.

Diagnoosi on mahtava sana.Se joko vapauttaa tai vangitsee ihmisen.
Sen kummemmin analysoimatta haluan sanoa,että jos on elämää ilman diagnoosia,niin sitä on myös sen jälkeen.
Moni asia voi muuttua.Mutta vaikka diagnoosi on monelle "lopun alku",se voi olla myös uuden alun alku.Erilaisen,yhtä hyvän,paremmankin.

Kuten ensimmäisen valssin jälkeen tulee usein toinen,ja vielä kolmaskin...
Ennen viimeistä valssia.