Musta maanantai

Maanantaiaamu oli tihkusateinen kun lähdin kotoa kohti Oikeustaloa.

Yli neljän vuoden takainen,pitkä ja ikäväntäyteinen odotus oli ohi.

Se loppui osaltani lyhyesti ja kyyneliin.kun syytteiden luvun jälkeen tuomari ilmoitti,että minulla ei ollut lupaa seurata oikeudenkäyntiä,jossa oman lapseni kuolemaa käsiteltiin.

Minä,joka olin äiti,olinkin yhtäkkiä juridisesti täysin ulkopuolinen ihminen.

Sekä syyttäjä,että tuomari keskustelivat hetken siitä,miltä osin läsnäolo olisi ollut mahdollista,mutta erään syytetyn asianajaja ilmoitti heti,etteivät he miltään osin omalta osaltaan voi kertoa sitten kaikkea tapaukseen liittyvää.Joten tuomari sitten päätti istunnosta suljetuin ovin.

Päätös perustui lakiin potilasasiakirjoista.

Toin esiin oman kantani siitä,että Tiina ei ole koskaan kieltänyt suostumuslomakkeella tietojen antamista omista potilastiedoistaan minulle.
Ja toisaalta toin esiin myös sen,että käsittelyssä on kyse Julkisen terveydenhuollon toiminnasta,jonka pitäisi myös olla julkista ja avointa.

Käsittelyssä on ensisijaisesti kyse hoitohenkilökunnan toiminnasta,sen arvioinnista tilanteessa,jossa 3 tuntia leikkauksen jälkeen potilas menettää miltei koko verimääränsä,sydän pysähtyy ja seuraa aivovaurio.

Pääosassa eivät siis ole potilastiedot vaan täysin terveen synnyttäjän leikkauksen jälkeisen hoidon kulun ja asianmukaisen seurannan ja hoidon arviointi.

Jossain aiemmassa blogikirjoituksessani olen kertonut,että puhun tästä asiasta kun oikeudenkäynti on ohi,että ne ihmiset,jotka ovat esim.Tiinan blogia seuranneet ja osanottonsa myös minulle ilmaisseet saisivat vastauksia.

Nyt on oikeudenkäynti minun osaltani ohi.

Mutta keskustelun hyvästä hoidosta,vastuuksista ja potilasturvallisuudesta toivon julkisuudessa vasta alkavan.Samoin Julkisin varoin toteutettavan hoidon julkisesta ja avoimesta arvioinnista ja seurannasta.

Kyllä minä muistan

Kesän kukinnot ja vihreä maa
Kyllä minä muistan

Tuuli,joka kosketti poskea
Kyllä minä muistan

Sade ruutuun hakkaava
Kyllä minä muistan

Linnun pesät,hevosen harjat,nauru
Kyllä minä muistan

Kätesi kosketus..
Ja hiljaisuus

Minä muistan.

Kyllä minä muistan.

Istun tässä,ihmettelen

On kaunis kesäpäivä.Pitkästä aikaa.

Join aamukahvit parvekkeella tapani mukaan ja sitten suunnistin Herttoniemeen.
Eilen kävin siellä kaupoilla ja sadekuuro kun yllätti,niin en uskaltanutkaan lähteä pyörällä takaisin kotiin vaan jätin sen paikallisen Super-Marketin telineeseen.Pelkäsin tietysti,jos se varastetaan,mutta siellä perintö-Ainottareni uskollisena odotti noutajaansa.

Poljin kotiin Alkon kautta,koska ystävättäreni on illemmalla tulossa kyläilemään ja hyvän ruuan seuraksi ehdottomasti kuuluu viini.Meidän molempien mielestä.

Olen iloinen.Se tuntuu uskomattomalta.Ja ihanalta.

Yli kolme vuotta on mennyt pimeässä.En oikeasti muista,jos minulta kysytään,mitä milloinkin on tapahtunut.

Lapset ovat olleet,ihanat pikkuiset.Siiri ja prinssi-Kasper,sekä pikku-prinsessa.Miten niin pienet ihmiset voivatkin antaa sellaista vahvuutta!

Rakastamani runoilijan Kai Niemisen sanoin:" Kuolemaa ei tarvitse etsiä kaukaa.
Ei se silti aina ole lähellä".

Viime viikolla soitin Syyttäjänvirastoon.Puhuin syyttäjän esimiehen kanssa siitä,kuinka voi olla mahdollista,että oikeudenkäynti ei ole vieläkään tiedossa,vaikka poliisitutkinta on ollut valmiina jo yli vuoden.
Kyseinen esimies kertoi,että syyttäjä on varannut ajan käräjäoikeudelta käsittelyä varten.Sitä,koska käsittely on,en tiedä,mutta toivon Tiinan ja muiden synnyttäjien puolesta,että oikeus oikeasti tapahtuu.

Minä kannan ikävää sydämmessäni varmasti elämäni loppuun asti.Hoidosta vastuussa olleet ihmiset tietävät myös oikein hyvin mitä he ovat tehneet ja mitä olisi pitänyt tehdä.Sen kanssa he myös joutuvat elämään koko loppuikänsä.

Ainoa asia,mikä heitä helpottaa ja mahdollistaa työn jatkamisen on,uskon näin,että he kantavat vastuunsa eli rehellisesti kertovat siitä,mitä on tapahtunut.
Poliisitutkinnassahan ei ole toden puhumisen velvoitetta,kuten tutkija sanoi.Eli siinä voi valehdella niin paljon kuin haluaa.


Kun nyt tiukkoina aikoina koulutuksestakin nipistetään,niin toivoisin,että terveydenhuollon koulutuksesta ei tingitä,vaan päin vastoin,taataan nuorille vastavalmistuneille hoitajille riittävä ohjaus ja tuki,että heidän ei tarvitsisi vaihtaa alaa ( tutkimuksen mukaan näin on käymässä )sen vuoksi,että kokevat joutuvansa kokemattomina ja ilman riittävää tukea liian vaativiin hoitotehtäviin.

Ja toivon myös,että lääkärit kantavat oman vastuunsa kokonaishoidosta,koska se on heidän tehtävänsä.Kuten myös osastonhoitajilla hoitotyön osalta.

Olettamalla ja mututuntumalla ei hoitotyötä koskaan pidä tehdä.

Missä kuljin kerran...

Nousin metrosta ja kävelin kadun yli pysäkille.No joo..enpä muistanut,että on kesä Helsingissä eli katutyöt käynnissä vähän siellä sun täällä ja minun tapauksessani täällä.En päässytkään sillä kulkuneuvolla,millä olin suunnitellut jatkavani matkaa.
No hätäkös tämä,meneehän niitä muitakin.Eikä ollut onneksi kiire.
Mutta mitä,mitä,mitä????
Kun hyppäsin seuraavaan ratikkaan huomasin tiedotteen,jossa kerrottiin,että tämä kulkuneuvo pysähtyy katutöiden takia siellä,mistä bussikuljetus ei olisi vienyt minua ollenkaan sinne,minne olin menossa.
Ahaa! No,kun tunnen kuitenkin kaupunkia,niin osasin jäädä sillä pysäkillä,mistä tiedotteen mukaan se raitiolinja,jota alunperin olin käyttämässä,kulkisi uutta reittiään sinne,minne olin matkalla.
Mutta ei.Jäin kyllä oikealla pysäkillä pois,mutta aikani odoteltuani kertoi samalla pysäkillä seisonut aasialaismies,että ei hyvä rouva,ei se ratikka tästä mene.Onneksi paikalle tuli nuori mies,joka kertoi,että minun pitäisi kävellä seuraavasta kadunkulmasta pikkuisen oikealle,tai vaihtoehtoisesti vasemmalle,niin sieltä löytyy oikea pysäkki.Kävelin oikealle ja sieltähän se pysäkki löytyi ja pienen odottelun jälkeen oikea ratikkakin tuli.

Tässä matkassa oli erikoista se,että jouduin vähän kuin vahingossa kulkemaan niitä reittejä,joita olen karttanut kauan.Tarkalleen 3 ja puoli vuotta.
Siellä oli kirjasto,jonka nurkalta nousin ylös ratikkahallien taakse vanhaan,suojeltuun taloon ja pihapiiriin,jonne Tiina muutti rakastuneena ja onnellisena nuorena naisena Mikkonsa asuntoon kissoineen.Missä vietettiin ihanaa ja hassua Joulua Astan ja Pekan kanssa syömällä nuorison valmistamaa hyvää ruokaa ja pelattiin Trivial Pursuitia pitkälle yöhön.
Siellä oli lähellä Tiinan ja Mikon uusi yhteinen ikioma koti.Se,jonne muutettaessa molemmat olivat päättäneet,että ensin sisustetaan koti ja sitten pidetään häät.Koska molemmat halusivat perheen ja lapsia.Ja molemmat halusivat olla virallisesti aviopari.

Saman reitin varrella olivat myös minun nuoruuteni pari kotia.Se,jonne muutimme mieheni kanssa nuorena avioparina Korkeasaaresta Hakaniementorin Areenatalon kautta ja se,jonne muutin yksin nuorena 23-vuotiaana leskenä Brahen kentän laitamille.

Matkan varrelle osui myös entinen työpaikkani,jonne kuljin melkein neljän vuosikymmenen ajan päivittäin.

Päämääräni oli minulle myös monella tavoin tuttu paikka.
Maanalaisen tunnelin kautta olin työvuosinani usein sinne kulkenut ja lopulta elämäni raskaimmat hetket siellä viettänyt.Kun aurinko silloin helmikuisena päivänä yht``äkkiä valaisi taivaan minä tiesin,että jokin oli peruuttamattomasti ohi,mutta sitä en silloin tiennyt,että pimeää minun elämässäni kestäisi näin kauan.

Tapaamisessani perillä,siellä minne olin matkalla,sain lahjan.
Lääkäri,joka sen antoi ei tiennyt sitä.Mutta eihän sillä hänelle olisi ollutkaan sitä merkitystä mitä minulle.

Kotimatkalla kuljin toista reittiä ja katselin tuttuja maisemia ehkä vähän eri tavoin.Rakastavasti,en kaivaten.Muistaen ja ehkä hiukan kiitollisenakin.


Täällä minä kuljin kerran.
Täällä ovat minun jalanjälkeni,minun sydämeni äänet.

Täällä kuuluu minun nauruni,minun lauluni.
Täällä minä itkin ja iloitsin.
Täälläkin minä rakastin.

Täältä minä lähdin ja tänne minä palaan.
Tämä on osa minun tarinaani.
Nyt ja vielä sittenkin,kun lehdet putoavat.

Ja tulee uusi kesä ja vielä uusi....

Tänään

Minä istun tässä
pihalla hiljaiset puut.

Tämä hetki,ainutkertainen

Lapset.

Nämä minun.

Ja rakkaus.

Vaikka kaiken minulta veisivät,niin tätä ei koskaan.

Enkelitarinoita: osa 1

Pikku-enkeli odotti malttamattomana.
Pilvilampaat eivät enää jaksaneet häntä kiinnostaa,vaikka ne tekivätkin koko ajan mitä ihmeellisempiä hyppyjä ja juoksivat sitten nauraen paimenenkeleiden selän taa piiloon.Odottivat,että hän menisi etsimään.

Ei,tänään tapahtuisi jotain paljon hauskempaa.

Isä Taivainen oli tänään ilmoittanut,että kaikki enkelit saisivat pari päivää lomaa,että voisivat hoitaa tärkeitä omia asioita ennen kuin olisi SUURI JUHLA.
Pikku-enkeli tiesi,että SUURI JUHLA oli syntymäpäivä.Isä Taivaisen pojan syntymäpäivä.

Mutta sitä ennen äiti-enkeli oli luvannut,että he kävisivät MAAILMASSA.

Pikku-enkeli oli käynyt äiti-enkelin kanssa maailmassa ennenkin.
Ihan pienenä vauva-enkelinä hän oli vain nukkunut äiti-enkelin sylissä ja äiti-enkeli oli kertonut hänelle matkoista myöhemmin.

Mutta nyt hän oli jo "iso"enkelipoika,melkein kolme vuotta ja pienet siiventyngät olivat kasvaneet kauniisti ja ihan oikein niin kuin pitikin.
Pikku-enkeli silitteli ja oikoi niitä.Kylläpä ne olivatkin hienot!

Äiti-enkeli oli sanonut,että siellä päin maailmaa minne he olivat matkalla olisi nyt lunta.Siksi piti laittaa jalkaan töppöset.Pilvilampaiden villasta kudotut,pehmeät,keveät ja lämpöiset.
Hän oli halunnut ottaa mukaan myös pienen pussukkansa,jonka sisällä oli tähtitomua ihan pienen pienenä jauheena ja äiti oli nauranut niin kuin vain äiti osaa ja sanonut,että tottakai tähtitomua piti ottaa mukaan.

Tänään lähdettäisiin.
Pikku-enkeli saisi ensimmäistä kertaa kokeilla pikkuisen omia siipiään.Niin oli äiti-enkeli luvannut.

Ja tonttuja pikku-enkeli halusi myös nähdä.Äiti-enkeli oli sanonut,että tähän aikaan maailmassa liikkuivat myös tontut.
Ja tietysti keijut.Mutta ne olivat pikku-enkelille jo ennestään tuttuja,koska Satumaa,missä keijut asuivat,oli hyvin lähellä Isä Taivaisen valtakuntaa ja äiti-enkeli käynyt Satumaassa pikku-enkelin kanssa jo monta,monta kertaa.

Mutta nyt pikku-enkeli kuuli laulua.

"Pikkuinen tonttu hyppeli näin
jalassa tossut väärin päin.
Pikkuinen tonttu hyppeli näin
tästä se joulu alkaa...

Äiti! Se oli äiti-enkelin ääni.

Ja pikku-enkeli tiesi,että odotus oli loppunut.
Matka alkaisi.

Talo

Ilo asuu taloaan ikävä seuranaan.

Ne tulevat hyvin juttuun toistensa kanssa
sukulaisia kun ovat,sielun siskoja.

Suru asuu pihamökissä.
Istuu siellä hiljakseen verhot ikkunoissa ja ovi kiinni.

Joskus ilo ja ikävä pistäytyvät sen luona ja vievät mustaa kahvia ja pullaa.
Sitten ne saattavat istua hetken yhdessä rantakalliolla ja kuunnella merta.
Ihan hiljaa,puhumatta.
Ikävä keskellä,
kädet ilon ja surun hartioilla.

Joskus käy niin,että vierailun jälkeen suru raottaa pikkuisen verhojaan
ja jättää oven lukitsematta.

Ja on sen kuultu ihan hiljaa kuiskaavankin,että:
"Tulkaa sitten taas".

Aika ei pysähdy

Kummallista,
minä ensin ajattelin.

Mutta sitten ymmärsin.

Ei se ollutkaan aika,joka pysähtyi.

Puuhun tuli lehti.
Linnut pesiin.

Minä vaan jäin katsomaan.

Lauantaina hautausmaalla

"Joskus tulee vuosienkin takaa kasvoja.Ne katselevat kauniisti ja lempeästi.
Miksi niillä olisi nimiä,minä tunnen ne muutenkin,ja ne tulevat luo kutsumatta.
Tai ovat aina läsnä,ei se ole unta, se on joka suuntaan aukeavaa aikaa."

Kai Nieminen - 1982 -


Aamu oli harmaa ja pilvet roikkuivat alhaalla.
Lähteminen oli vaikeaa,mutta minä lähdin ja minä tulin.

Ihmettelin,että ruusu kukkii vieläkin.

Jumalalta pyydän anteeksi,että en vieläkään voi antaa anteeksi.

Odotan,että joku heistä edes pyytäisi.



"Usein kauneimmat kuvat
uniin unohtuvat:
valjuna valkenee aamu,
ilon häilyvä haamu
kaikkoaa ulottuvilta.
Vasta lempeä ilta
puolustaa säikkyä lastaan
päivän iskuja vastaan.

Hahmot tummuvat.
Sitten pimeä kuiskaa näkyjen näkijän nimeä;
niin tulee yö,ja tuo luokse
sen minkä karkotti päivän tuokse.
Nukahda,huku uneen:
taas näet unohtuneen.

- Kai Nieminen -1985 -

Linnunlaulupuun alla

Hiekkatie kiemurtelee ohi siirtolapuutarhan ja viljelyspalstan kartanon viereltä.Nousee pienen mäkinyppylän ja päättyy puomiin.
Siinä vieressä on iso parkkipaikka ja meri.Puomin takaa pääsee autolla vielä pienen matkan yläparkkikselle,jos on vakiasukas.
Me olemme.
Alkukesän ilta on lämmin ja aurinkoinen.
Pieni polku kuljettaa punaisen mökin pihaan,jossa pelargoniat kukkivat punaisina sinisessä piharuukussa ja miniorvokit vanhassa keltaisessa,sinireunaisessa pesuvadissa kannon nokassa.
Koolla on joukko eri-ikäisiä perheenjäseniä.
Pikkuinen prinssi Kasper kiipeää rohkeasti yhden pihakiven päälle,huutaa:"Kato mummo"ja hyppää.Monta kertaa.
Siiri-serkku,eskarilainen,seisoo isommalla kivellä ja ajelee polkupyörällä pitkin polkuja.Pikku-prinssillä on täysi työ pysyä perässä isolla muovikuormurilla ja mummolla vielä kovempi pysyä molempien perässä.
Grillissä tuoksuvat broileri ja maissi.Ilmassa inisevät hyttyset ja huono-onninen ampiainen,jonka Asta pelastaa tikun nokassa portailta pusikkoon,kun mummo olisi ollut valmis terroristitekoon.
Siinä me istumme,puhumme,nauramme.
Kaikista pienin prinsessa,hymynaama,istuu vuoroin äidin,vuoroin Astan sylissä.
Emme puhu siitä.Ikävästä.
Puhumme siitä,miten lapset kehittyvät omaan,erilaiseen tahtiinsa.Miten Tiina osasi kävellä ennen kuin oli vuoden vanha ja puhua pulputti jo reilun vuoden vanhana.Appi-Pekka totesi,että "se puhe ei sitten loppunut ja että mistäköhän lie perinyt...
Nauroimme.Tiedetään,tiedetään....
Uskallamme kuitenkin kuvitella me,minä ja appivanhemmat,pienen punatukkaisen pojan ja hänen äitinsä tänne keskellemme.Puhumme siitä,mutta niin,että muut eivät kuule.
En voi olla näkemättä surua Mikon silmissä,vai kuvittelenko vaan.
Halaan lujaa,pitkään.
Elämä kantaa meitä,kantaa kuitenkin,yhdessä ja erikseen.
Ja kun viimeisinä nauravasilmäisen kanssa jäämme laittamaan paikat "kuntoon"illan jälkeen minä istahdan hetkeksi linnunlaulupuun alle ja kiitän.
Kiitän kaikista rakkaistani ja sinusta,sydämeni lapsi,yksi kolmesta,yhtä rakkaasta.
Kiitos,että olit.

Gogito,egro sum

Ajattelen paljon.Viime aikoina olen luultavasti ajatellut liiankin paljon.

Olenko siis olemassa?

Olemassaoleminen ei ole aina niin itsestäänselvää.Fyysisesti toki,mutta entäs psyykkisesti?

Olenko olemassa,jos istun paikallani tai touhuan jotain?Käyn kaupassa,pyykkään ja siivoan,katson teeveetä?

Olenko olemassa,kun ajatuksissani vaeltelen muistojeni polkuja,matkustan mieleni maisemissa ja yritän yhdistää mennyttä ja olevaa niin,että se antaisi jotain järkevää selitystä sille,miksi olen tässä.Olemassa?

Viime viikolla minulle selvisi jotain olemisen olemuksesta.Sen tarkoituksesta.

Kun karvalakin uumenista minua katsoi kaksi kirkasta,nauravaa silmää.Ja hymysuu,joka sanoi:mummo.
Kun puhelimeen ilmestyi tekstiviesti:"OLLAANMENOSATALLINNAAN"naurunaamahymiön kera.Kuusivuotias oli oppinut "kirjoitamaan".

Descartes aikoinaan "löysi" Jumalansa hänkin.Epäilyjen ja kysymysten keskeltä,oman mielensä maailmasta.

Elämän tarkoituksesta en vieläkään tiedä,mutta enää en epäile etteikö sillä jotain tarkoitusta olisi.

Koska rakastan satuja ja tarinoita ja runoja eritoten,lainaan tähän vanhan kotikaupunkini lahjakkaan,ihanan runoilijan Jukka Itkosen sanoja.


Lumisateen pikkuveli Omakuva nro 9


Olla lumisateen pikkuveli
poutapilven serkku
aurinkoinen vitikeli
syksyn kypsä herkku
Olla oven saranana
olla villasukka
lohduttava lämmin sana
pihamaalla kukka
olla suuri meren aava
lammen pikku saari
kuusen harmaa partakarva
kirkas sateenkaari
Olla kuuna kuutamolla
kuuma mehunaukku
olla optimistijolla
kevyt matkalaukku
Olla saunan kiuaskivi
kuhan kylkiruoto
taivaan öinen tähtirivi
olla olomuoto
olla iso ilonaihe
olla tumma tuska
luonnollinen luomisvaihe
viinimarjapuska
olla maassa muurahainen
olla koko kansa
olla mies ja olla nainen
muuttaa muotoansa
olla höyhen aavikolla
olla ihan vähän
Olla nuotti viivastolla
Päättää laulu tähän.

Kun sanat satuttavat

Olen käynyt muutaman kerran lukemassa muutamaa keskustelupalstaa,joissa on käsitelty minulle henkilökohtaista ja kipeää aihetta.

Samoin olen muutaman kerran,pitkästä aikaa,vieraillut myös eräässä blogissa,jossa käsitellään minulle kirjoittajayhteisössä läheisiä ja tärkeitä ihmisiä.

Näiden vierailujen jälkeen on jäänyt surullinen olo.

Kuten niin monesti,niin nytkin,haluan kuvata ajatuksiani runon keinoin.
Tällä kertaa sanat ovat Maaria Leinosen:

"Aina
aina
olen pelännyt hyviä ihmisiä.
Sitä oikeassa olemisen varmuutta
joka tekee kovaksi.
Armottomaksi.

Etsivät,kyselevät
veljeni ja sisareni
erehtyväiset eksyläiset,
samaa sukua olemme
turvassa toistemme lähellä

ei haavaisin sormin
voi poimia kiviä
toisten kivittämiseksi"

N niin kuin Nyt

Joulu on eletty ja vuosikin vaihtunut.

Ja sukuun,tähän lähiperheeseen,on syntynyt uusi pieni ihminen,mustatukkainen prinsessa.
Kuinka paljon iloa ja valoa voikaan lapsi ympärilleen säteillä,pelkällä olemassaolollaan!

Minä olen tutustunut häneen varovaisesti.Kepeästi,vähän niin kuin salaa hipaissut poskea,hiuksia.Syliin en ole ottanut vielä kertaakaan.Ei niin ettenkö olisi halunnut,vaan siksi,että olen pelännyt omaa reaktiotani.Että jos alankin itkeä,siinä kaikkien nähden.Niin kovin lähellä on aika,jolloin pidin sylissäni pientä punatukkaista poikaa.Häntä,josta sitten pitikin tulla enkeli.

"Kiinni äidin kylkeen
on halu
pienen hylkeen

Nuku,nuku pienoinen
äiti kuiskuttaa

Meren ylle sateenkaaren
valas ruiskuttaa"

- Jukka Itkonen -

Isoveli,prinssi Kasper on kunnostautunut remonttimiehenä.Joulupukin kontista löytynyt porakone,jolla voi porata ja irrottaa muttereita kuten aikamiesten koneilla,on kuluttanut jo melkoisen määrän pattereita.Ja muutama päivä sitten löytyi kulmahiomakone,joka mummon oli ihan PAKKO ostaa täydentämään työkalupakkia:)
En todellakaan ole mikään tavaran kerääjä,vaan omasta mielestäni ihan maltillinen ja joutavaa kulutusta vastustava ihminen,mutta joitakin asioita mummo,joka on ollut myös pienten poikien äiti,ei voi vastustaa.:)

Tämä vuosi on tärkeä vuosi myös suvun isoimmalle prinsessalle,josta tulee KOULULAINEN!Jos on suurta olla eskarilainen,niin eihän se ole mitään koululaisen rinnalla!Hän on tutustuttanut minut Angry Birdseihin.Olen onnistunut tuhoamaan muutaman possun ja saanut jokusen pallon vierimään oikeaan paikkaan.Mutta onneksi hän mieluiten kuitenkin pelaa kanssani lautapelejä,joissa silloin tällöin olen onnistunut hänet ihan oikeasti voittamaan:)

Ja entäs minä...

Parin viime viikon aikana olen huomannut,että minun on hieman kevyempi hengittää.Että jokainen aamu ei enää herätä ikävällä,eikä ilta nukuta kyyneliin.
Silti sytytän ennen aamukahvia tuikut ikonin ja rakkaiden kuvien eteen.Pidän huolen,että vieressä on aina tuoreita kukkia.

Kun olen paljon lueskellut runoja,niin tämä Risto Rasan runo tuntuu jotenkin sopivan kuvaamaan mielen maailmaani.Kevättä kohti kuitenkin on matka.

"Minussa on leskenlehden lapsellinen
riemu
kun se kevään loasta työntää aurinkoisen
siansilmänsä toisen kainaloon,
minussa on sen syksyisten
ylikasvaneiden lehtien
repaleinen murhe"

Ja tällä ikäväni matkalla olen todeksi kokenut myös nämä Kai Niemisen sanat:

"En minä luota niihin
jotka tietävät oikeat vastaukset,
kuka tahansa pystyy siihen.
Sitä minä arvostan,
joka tietää oikeat kysymykset"

Kaksi väriä:punainen ja musta

Sunnuntaina vietettiin pikku-prinsessan 6-vuotissynttäreitä.
Aamulla,kun olin laittanut ison kasan lihapullia uuniin,soitin prinsessalle,joka ilmoitti ,että "eilen illalla kyllä vähän jännitti".Nyt oli jo kuulemma ihan tavallinen olo.
Itse juhlat olivat sitten taas "valtakunnan"tapahtuma.Olimme suvun kanssa jo aiemmin todenneet,että nämä juhlat vastasivat meille niitä isoja linnan juhlia,joita vietetään vasta 6.12.
Juhlakalu oli tapansa mukaan pukeutunut tyylikkäästi,kuten myös muu hovi.
Pieni prissi-Kasper katseli suu auki ja silmät soikeina herkkupöytää ja taputti innokkaasti onnittelulaulun ja kynttilöiden puhaltamisen jälkeen.Muuten häntä kiinnostikin eniten Raimo-kani ja ilmapallojen potkiminen isin kanssa maaliin,jonka virkaa toimitti yksi kolmesta kattauspöydästä sopivan pitkähelmaisella liinalla peitettynä.
Tunnelma oli lämmin ja iloinen.Lapset leikkivät uusilla ja vanhoilla leluilla,joita prinsessalla kyllä riittää!Ja tietysti söivät pikkumasunsa kipeiksi (?)runsaasta herkkupöydästä.Puhetta riitti aikuisilla,kuulumisten vaihtoa.Naurettiin,että joukko vaan kasvaa vuosi vuodelta,ensi vuonna on mukana uusi vauva,joka ei sitten ole ihan vauva enää.
Kotiin tulin vanhimman poikani kyydillä ja sain lentosuukon pikku-prinssiltä,kuten hänellä on tapana erotessamme.
Oli onnellinen olo ,punaisen,ilon värisen.

Mutta se toinen väri....

Maanantaina,iltapäivällä soi puhelin.
Vaikka tiesin,vaikka koko ajan tiesin,niin sen tiedon kuuleminen viralliselta taholta
maalasi minun päiväni värin uudelleen.
Ja minun ikävälläni ja tuskallani ei ole määrää,ei nimeä.
Mikään ei tuo minun prinsessaani takaisin.
Ei se,että ihmisiä joutuu vastuuseen ja että virheet on todettu.
Se,mikä on jätetty tekemättä,on jätetty tekemättä.Sitä ei mikään voi enää muuttaa.

Sanoja vailla osoitetta

"Miksi pitikin tulla
surua surun päälle.
Luuliko joku
että tähän maljaan
mahtuisi vielä"

Hanna Ekola - Surulla on aikansa

Loppusyksyn aurinko paistaa niin,että häikäisee silmät,kun ulos astuu.
Minä astun viime päivinä harvoin,ja varovasti.

Ikävä ajaa kulkemaan muurin laitaa,portista sisään,kirkkopihalle,puiden varjoon.
Niin paljon sanoja...mitä sanoisin...yhtäkään en saa ulos.
Ja sinä kuulet,kuitenkin kuulet.

Ajattelen isääsi,joka viimeisenä lahjanaan sinulle joutui elämänsä raskaimman tehtävän eteen.
Omin käsin veistetty risti..oman lapsen ja lapsenlapsen haudalle.Rakkaudella tehty,kyynelillä kestosuojattu.Melkein valmis.Kaunis,sinun näköisesi.

Ajattelen veljiäsi.
Häntä,joka jaksaa,jaksaa,vaikka ei jaksa.
Ja häntä,joka ei jaksa.
Häntä,jonka suru vie vieraisiin maailmoihin..sinne,missä aika ja paikka katoaa ja on vain olemisen sietämätön keveys.

Ja ajattelen sinun rakkaintasi.
Häntä,joka yrittää etsiä elämäänsä tarkoitusta.Ja samalla pitää kiihkein käsin kiinni siitä,mitä on ollut.Mitä ei enää ole.

Tunnen itseni pieneksi,heikoksi.
Ja vaikka suljen silmäni ja odotan,sinun äänesi tuntuu vain kuiskaukselta.
Ja minun sylini,ennen niin suuri ja avoin,palelee yksinäisyyttään.

Käsi kädessä

"Käsi kädessä kävellään.
Tämä on hyvä hetki.
Pilvet lähtivät lentämään.
Onpa tuulinen retki!
Kaikki on puettu vihreään;
puut,pensaat ja puiston multa.
Käsi kädessä kävellään,
mummo ja mummon kulta."

- Pia Perkiö -
( teoksesta Mummon kulta )

Tänään on ollut tällainen päivä.
Hain "isosisko-prinsessan" päivällä tarhasta ja kaupan kautta tallustelimme kotiin.Ei ollut maisema niin kesäinen kuin tuossa runonpätkässä,vettä ripsutteli,mutta tunnelma oli lämpöinen.
Kaikenlaista mukavaa yhdessätekemistä ja olemista sisälsi päivämme,jonka päätteeksi luin yli puolet Satumaan Päivikin seikkailuista.Lupasin loput aamusaduksi ennen tarhaan menoa.
Sama kirja jatko-osansa, Mestaritontun seikkailut,kanssa lumosi vuonna 1984 myös molemmat poikani ja monta vuotta myöhemmin punatukkaisen prinsessani.
Elämä ei ole satua,mutta ilman satuja ei ole elämää!
Olen iloinen kaikista niistä saduista ja tarinoista,joita aikuiset,myös omat lapseni, lapsilleen kertovat.Sadut rikastuttavat ja tuovat iloa ja lohtua elämään,kulloisenkin tarpeen mukaan.Eivätkä virtuaalimaailman tarjoukset tule koskaan niitä korvaamaan.
Nyt on yhden onnellisen päivän ilta!
Pieni tuhisija on valloittanut puolikkaan sängystäni ja "nauravasilmäinen" pappa on suosiolla kääriytynyt peittoonsa sohvan nurkkaan.
Aamulla matkaamme taas käsi kädessä tarhaan.Saa nähdä sataako.
Satakoon vaan,mulle paistaa aurinko:)

22 päivää ja ne muut 184 ja 69

Tänään olen ollut virallisesti eläkeläinen 22 päivää.
Olen herännyt kuitenkin miltei jokainen aamu samaan aikaan,kuin töissä ollessani.Istunut aamukahvilla parvekkeella,katsellut pihapuita,seurannut oravanpoikien kilpajuoksua puusta toiseen,lintujen ja pihalle silloin,tällöin eksyvien pupujen touhuja.Kuunnellut tuulta ja käynyt hiljaisia keskusteluja.Vaeltanut mielen ja muistojen maisemissa.
Kuinka paljon suunnitelmia minulla olikaan eläkepäiviä varten!Ja kuinka kaikki totaalisesti muuttui.

184 päivää ja ne 69....

"Tuulet tulevat
yltyvät myrskyksi
eivätkä kysy lupaa
eivät tiedustele oikeaa hetkeä.
Ryntäävät keskelle kaikkea
sopimattomaan aikaan
ja ottavat sijan siltä
mikä ennen oli tärkeää"
(Hanna Ekola;Surulla on aikansa)

Viime sunnuntaina vietimme perheen ja isä-Jyrkin kanssa panihidaa Tiinan muistolle..Sytytimme tuohukset molemmille rakkaillemme,äidille ja hänen sydänlapselleen.
Kuinka lähellä ilo ja suru ovatkaan toisiaan...Kun pienen prinssi-Kasperin pehmeä poski painautuu poskeani vasten sekoittuvat ilon ja ikävän kyyneleet.Ja ainoa,minkä tietää olevan pysyvää on rakkaus.

"Jokaisella elämällä
on alku ja loppu.
Se mitä siihen väliin mahtuu
tekee elämästä kokonaisen
- silloinkin
kun alku ja loppu
tuntuvat olevan
liian lähellä toisiaan."
(Hanna Ekola;Surulla on aikansa)

Olen sopinut pitäväni työtovereilleni läksiäiset,joissa syödään ja juodaan viiniäkin.En halunnut lähteä pitkän työuran jälkeen niin,että viimeisimmiksi muistoiksi olisivat jääneet ne kipeät hetket kevään ja kesän ajalta.
Olen pitänyt työstäni ja se,että olen 36 vuotta sitä samassa työpaikassa tehnyt,on pitkälti myös hyvien työtovereideni ansiota.
Niinpä meitä sitten kokoontuu yhteisen pöydän ympärille n.30 henkeä,joista osa on eri toimipisteissä toimivia entisiä,rakkaita kollegoja "ohjelmallisten iltamien"-henkeen muistelemaan ja kertomaan tarinoita toisistamme ja toisillemme.

Tänään saan yökylään ihanaisen prinsessa Auroora,Belle,Tuhkimo jne:n.En tiedä mikä näistä, vai joku muu,hän tänään on.:)Varmaa on,että hän on JO ESKARILAINEN ja se on paljon se..Luultavasti leikimme tänään erästä hänen suosikkiroolileikkiään,jossa minulle lankeaa automaattisesti aina pikkusiskon rooli.Tiedättehän,se joka aina on liian PIENI kaikkeen kivaan,jota isosisko taas voi tehdä:)

Tiina kirjoitti toisessa blogissaan melko tasan vuosi sitten mm.näin:
"Minulle ei ole kauhistus jos lapsestamme tulee homo tai kuuro,minulle on kauhistus jos lapsestamme tulee ylimielinen ja suvaitsematon tai pahempaa,empatiakyvytön."
Bloginsa hän aloitti kirjoittamalla mm.näin:
"Rehellisyys ja suorapuheisuus ovat taitolajeja ja niihin ei kuulu ilkeys eikä pilkka.Eli suoraan sanottuna suorapuheisuutta on turha yrittää pitää minään tekosyynä sille,että internetin suojissa voi anonyymisti purkaa omaa pahaa oloaan alentamalla muita."

Toivotan kaikille sivuillani vieraileville kaunista,lämmintä ja onnellista syksyä!
Ja kaikille teille, tuntemattomillekin,jotka olette myötäeläneet ja ottaneet osaa ikäväni matkalla:Kiitos ja lämmin halaus!Myös Tiinan puolesta.

M niin kuin matkalla osa 3: Via Dolorosa

Kuljen kadulla hautausmaan muurin reunaa.Aurinko paistaa,on lämmin. Pidä minua kädestä Tiina,purista lujaa. Kannattele,kannattele.....nyt minä en jaksaisi. Minun pieni lintuni,minun sydänlapseni sydänlapsi. Puuttuiko taivaasta pieniä enkeleitä? Oliko sinulla niin ikävä pientä rakastasi ja hänellä sinua? En haluaisi ,mutta ääneti huudan:Jumalani,Jumalani miksi minut hylkäsit.

M niin kuin matkalla osa 1.Intro

"Siitä hetkestä lähtien
suru kulki varjona mukana.
Se oli läsnä
jokaisessa aamussa
jokaisessa onnen hetkessä.
Se sävelsi molleja duureihin ,
värjäsi vaalean tummaksi,
toi kysymysmerkit
vastauksien tilalle.

Ja hiljaisuuden,
jonka läpi oli
kuljettava hitaasti,
pienin askelin,
mutta eteenpäin

Siitä alkoi
uusi ajanjakso:
aika ennen lähtöäsi ja
aika lähtösi jälkeen.

-Hanna Ekola -
kirjasta " Surulla on aikansa"

Kiitos sielunsiskoni Mustis!

Olisin halunnut ladata tähän musiikiksi Pihasoittajien "Pieni kesäruno",mutta olen unohtanut kuinka musiikkia ladataan.

"Kuljen edestakaisin
huonetta päästä päähän
enkä muista
pitikö minun
seistä vai istua.
Kun en vain
surultani muista"

- Hanna Ekola -

L niin kuin lapaset ja muita lämpimäisiä

Kouluaikaan yksi kaikkein kauheimmista aineista oli minulle käsityöt.
Inhosin käsitöitä.Inhosin,inhosin...
Alakoulussa opettajani,tuhti vanhapiika Signe Matilainen,muisti jatkuvasti ääneen ihmetellä,kuinka voinkin olla NIIN osaamaton,"kun sinun äitisihän oli NIIN TAITAVA".
No,Signe sai paljon anteeksi,koska hän piti pienen kyläkoulumme kirjastoa,jonka ahkera käyttäjä olin ja hän kannusti minua lukemaan ja lainasi minulle kaikkia niitä kirjoja joita halusin lukea,ikään katsomatta (silloin ei,luojalle kiitos,ollut mitään ikäsuosituksia)
Minä en siis koskaan oppinut tekemään käsitöitä.
Mutta laulaa minä osasin ja kirjoittaa.Sepittää satuja ja tarinoita.Ja minun mielikuvituksellani oli pitkät ja kantavat siivet...
Minun lapseni eivät koskaan saaneet,pitkälti em.syistä johtuen,pukeutua äidin tekemiin villasukkiin,lapasiin,villapaidoista nyt puhumattakaan.
Pojasta polvi paranee,sanotaan.Ja minun tapauksessani tytöstä.
Tyttäreni oppi tekemään käsitöitä,tupelosta äidistä huolimatta.
Viime talvena hän tuli ostoksilta iloisena ja kaivoi kassistaan äidille villalangat ja puikot.Oli ostanut itselleenkin ja sanoi,että nyt äiti aletaan sitten kutoa.On jotain tekemistä sairaslomalla.Ja tätähän sä olet pitkään jo suunnitellut.Teet vaikka sukat,se on ihan helppoa.
No joo,siitä se alkoi ja monet naurut naurettiin kantapään kanssa.Kesän aikana sukat lopulta valmistuivat ja syksyn korvalla toiset,ne tyttärelle aiotut.
Mutta hänpä sanoi,että pidä nyt vaan ite,mulla on ihan hyvät ja silleenhän siiinä kävi.
Minun kutomukseni jäivät,mutta hänen jatkuivat.Pieni,vaaleanvihreä villanuttu,salaisuus.
Ja lapaset äitiliinille joululahjaksi.
Talvisena päivänä,auringon paistaessa kirkkaana enteillen kevättä,minä istun keittiössä.
Sisällä on lämmin,mutta minun sydäntäni kylmää..
Haen eteisen pöydältä lapaset,ne hiekanväriset,joululahjaksi saadut.Laitan ne käsiini ja painan rintaani vasten.
Pari viikkoa myöhemmin ajattelen,että olisi pitänyt laittaa ne villasukat,että olisi ollut lämmin.Sinulla.Kun maakin on vielä roudassa...
Tänään minä ajattelen lämpimäisiä.
Rakkaitani.Lapsiani.Vahvoja ja herkkiä poikiani.
Pientä prinsessa Aurooraa ja prinssi Kasperia,sekä sitä kaikkein pienintä,sydänlapseni sydänlasta.
Minun lämpimäisiäni.Villasukkia,lapasia,kukkutimurusia...

Alfa ja Omega

"Hiljaisuus lävistää äänet
kuin valo lasin
-enkeli lentää ohi-
kuiskaus murentaa
kiireen kaikuvat holvit
-ja hetkessä kaikki on toisin.

Voit kuulla sen, mitä korvin ei kuule.
Voit nähdä sen ,mitä silmin ei näe.
Olet kaikkeuden osa,ajattomuuden lapsi,
jota lempeiden äänien kehto keinuttaa."

- Pia Perkiö -

Kappeli on hiljainen ja sinun valkoinen arkkusi....
Lempeästi silitän poskiasi,hiussuortuvia.Kosketan kättä.
Marjan kanssa puemme sinut.
Kuinka monta kertaa kauan sitten...ja nyt tämän viimeisen.
Muistan sinut tässä puvussa kihlajaisissa.Kauniina,nuorena,onnellisena.
Marja harjaa sinun hiuksesi ja asettelee ne kauniisti kasvojen ympärille.
Laitamme kaulaasi korun,jonka Mikko osti sinulle vauvan syntymän kunniaksi,mutta jota et koskaan ehtinyt nähdä.
Asetan rinnallesi ikonin,jonka sait isältäsi kripallepääsyn kunniaksi.
Minä,äiti..
Sinä tiedät,kuinka vaikeaa minun oli sanoa:Tapahtukoon sinun tahtosi.
Ja ulkona paistaa aurinko,niin kirkas.

"Hyvien hetkien hohde,
onnelliset ajat kuin äsken poimitut kukat
säilyvät meissä,
nuo vuosien keveät kehykset"

- Pia Perkiö -

Kasvun aikaa

"Ihminen ei valitse tarinaansa
se annetaan hänelle"
Näin toteaa kirjailija Le Glezio.Ja kuinka oikeassa hän onkaan!

Joskus käy niin,että kuunnellessaan liikaa toisten tarinoita,ihminen kadottaa oman tarinansa.
Polut risteilevät menneen,olevan ja tulevan maailmoissa ja kulkija eksyy,ei tiedä enää suuntaansa.
Kunnes tulee aamu,erilainen kuin muut aamut ja kuitenkin niin tuttu.
Pihapuussa laulaa peipponen,mustarastaat juoksevat kilpaa ruohikossa ja tuuli tuo tullessaan meren tuoksun ja aaltojen kohinan....

"Levollisena läsnä
tässä hetkessä
kaipaamatta koko ajan
muita muuta muualle

Ensin on elettävä
monissa ulottuvuuksissa
kahlattava syyllisyyden suo
suostuttava kuumiin kyyneliin
löydettävä omat kyvyt ja rajat
Ihmisen ilo ja kipu

Silloin sielu ehkä läsnä
tässä ja nyt"

- Anja Porio -

Viikko sitten istutimme naapurin kanssa pihakukat.Paratiisi aukeni kukkapuutarhassa kaiken ihanuuden ja väriloiston keskellä.
Herranjestas sentään...olisi tehnyt mieli ottaa tuota ja tuota...ja sitten vielä tuotakin ja...
Lopulta saimme kolmen naisen yhteisellä päätöksellä valintamme tehtyä ja eikun istuttamaan.
Tyttäreni on puurtanut kasvimaalla,jonka he sisarusten kanssa yhdessä väsäsivät ja istuttivat vähän yhtä sun toista.
Kävi vaan niin ( kuin olisin osannut ennustaakin),että ahkera ja tunnollinen tyttäreni siellä nyt työpäiviensä päätteeksi ahertaa kastelemassa ja kasvun ihmeitä seuraamassa.Pojat on poikia!Eli sitten kun satoa alkaa tulla,niin kasvimaallekin ehtii vallan mainiosti:)Luulisin....
Pienen ihmistaimen kasvaminen ja sen seuraaminen läheltä on yhtä ihmettä joka päivä.
Viimeksi tänä aamuna siitä sain iloita,kun poikani käytti minua kaupassa ja kauppareissun päätteeksi istahdin heidän pöytänsä ääreen aamiaiselle.Pienen ihmisen hymy ja kaikki ilmeet tuntuvat ihmeiltä,joka ikinen kerta.
Katselin poikaani hänen pidellessään omaa pientä poikaansa sylissään ja aurinko paistoi suoraan sydämeeni.
En tiedä kaikkien näiden vuosien jälkeenkään,kuinka elämän puutarhaa pitäisi oikein hoitaa,että se tuottaisi hyvää satoa ja olisi iloksi asujalleen ja vierailleen,mutta jotenkin tämä kohta Helena Anhavan runosta puhuttaa minua.

"Kun on muokattu hyvämultainen kasvualusta,
niitä hoidetaan huolella muutama vuosi
ja jätetään sitten rauhassa rehottamaan
niin että jokainen verso
saa kasvaa itsensä muotoiseksi
luonnonvarainen ja viljelty rinnatusten
hiirenvirna sitruunamelissan kainalossa
Miksi kitkeä koiranputki ja ohdake,
tottahan meissä jokaisessa on oltava nekin"

Tarinan jäljillä....sittenkin!

Kirjamaassa mieli maassa?

Pitkästä aikaa olen sukeltanut kirjojen maailmaan niillä vapailla ajoilla,joilla työn jälkeen olen jaksanut muutakin tehdä kuin nukkua.
Olen lukenut loppuun nobelisti Le Glezion Alkusoitto-teoksen,joka sai minut valitsemaan myös tämän musiikin,aiheeseen liittyen.
Lukemisen alla on nyt aivan toisenlainen kirja,nimittäin Selja Ahavan Eksyneen muistikirja.
Luen kirjaa ja pidän välillä taukoa,vaikka se tempaa mukaansa ja tuntuu mahdottomalta lopettaa kesken.Mutta pidän taukoa.Kudon sukkaa välillä ja puran ja kiroan kantapäätä,jonka tekeminen on unohtunut ja ohjeistakaan en tahdo ymmärtää.
Vai kiroanko sittenkään kantapäätä?
Kiroanko väsynyttä itseäni,joka välillä on niin väsynyt ettei muista asioita.Joka pelkää alkavaa dementiaa tai mitä kaikkea muuta.....
Ja Kadonneen muistikirja alkaa yht`äkkiä muuttua melkeinpä todeksi tässä ja nyt,oman olohuoneeni sohvalla.

"Entäpä jos meistä vähitellen tulee toistemme
pelkojen tai unelmien kaltaisia?
On siis tärkeätä unelmoida
etteivät pelot toteudu"
- Eeva Kilpi -

Paras lapsiystäväni,prinsessa Aurooraksi naamioituneena,pyrähtää ovesta sisään puolen päivän jälkeen.Ja kas,ei ole väsymystä ei yhtikkäs mitään vaivoja.
"Haara,perus,haara,perus" ja niin hyppii mummokin tomeran ohjaajan komennossa.Näin treenataan jumpassa,kertoo Siiri.Ja tekis sullekin hyvää.Kyllä,hyvää tekee,täytyy myöntää.

"Mistähän syystä minä oikein kannatan demokratiaa,enemmistön valtaa,
kun itse tulen kuitenkin aina kuulumaan vähemmistöön:kummallisiin"
- Eeva Kilpi -

Kun istun yksin kotona illalla,minä katselen keskeneräistä kudinta ja keskeneräistä kirjaa tyynen rauhallisena.
Otan mukavan asennon sohvan mutkassa,ummistan silmäni ja alan unelmoida kaikesta siitä,mitä teen sitten,kun.....

Ja seuraavalla kirjastokäynnillä yritän saada käsiini Pedron antaman hyvän kirjavinkin,"Moottoripyöräpäiväkirjan,jota en ole lukenut

Elvi Sinervo

Olen kertonut Mika Waltarin Sinuhen olevan lempikirjani.Ja näin se on.
Siinä on mielestäni yksissä kansissa kerrottuna koko elämisen kirjo.Ihminen paljaana,kaikkine hyveineen ja paheineen,heikkouksineen ja vahvuuksineen.

Olen myös kertonut olevani aatteeltani työväenhenkinen.Ja näin sekin on.
Elvi Sinervo kuuluu lempirunoilijoihini.

Mikä sitten yhdistää Mika Waltarin Sinuhen ja Elvi Sinervon?
Ja voisinpa tähän melkein liittää vielä palasen Coelhoakin....

Lukekaa ja kuunnelkaa....

"Ihmisen murhe on ohikiitävää ja kunkin itsensä kannettava
Mutta se on tarttuva kuin tauti.
Tämän tiesin minäkin,jota runontekijäksi sanotaan
ja siksi minun oli lähdettävä.
Kauan olivat käteni levänneet helmassa mihinkään tarttumatta
jalkani valittaneet omaa painoaan
sydämeni käynyt välinpitämättömäksi
eikä taistelu minkään puolesta tai mitään vastaan
tuntunut enää tähdelliseltä.
Minun oli lähdettävä voidakseni palata
Käsissäolevan tärkeys minun oli kiellettävä myöntääkseni elämän.

Lähdin kylästä varhain aamulla,kenellekään sanaa jättämättä,
jotta naapurit eivät olisi kyselleet:Mihin menet Maammo tai:
Oletko pyytänyt neuvostolta lupaa?
Kiirein kylvöjen aika on kohta käsissä ja kaikkia tarvitaan.
Tätä välttääkseni ,uneliaisuutta ja paheksumista ja turhaa tärkeilyä,
pakenin salaa kuin pahantekijä,
aamuyön hetkenä,jolloin eläimet liikahtelevat ennen heräämistään
ja ihmisten uni on ohut ja suloinen.
Mutta majani oven jätin avoimeksi kulkijan käydä sisään
Tulentekoneuvot lieteni viereen ja pöydälleni leipää ja suolaa.

Kun vaelsin pois kylästäni ja läheisteni luota
ojentelivat puut tien vieressä paisuvia oksiaan keväistä huutoa täynnä.
Mutta niiden huuto muuttui murheeksi minussa
kaikkeen tympääntyneessä,kaikesta pois himoavassa.
Öitä ja päiviä kuljettivat jalkani minua teitä pitkin,
joita ne ennenkin olivat kulkeneet
Seutujen lävitse,joissa ennenkin olin elänyt
Ja talvet ja kesät menivät lävitseni kuin tuuli
askeleeni jättivät jälkensä hiekkaan ja lumeen
ja varjoni piteni ja lyheni tiellä auringon ja kuun kiertojen mukaan.

Vain tämän minä tajusin,ja senkin kuin unessa
hämärästi ja tuokiossa unohtaen
Ja kun jalkani viimein pysähtyivät
en tiennyt kauan kulkeneeni
Kysymättä,kuka olin ja missä ja miksi,laskeuduin maisemaan,josta
tieni kerran oli alkanut,jota aina olin ikävöinyt
ja tulin jälleen yhdeksi sen kanssa.
Olin palannut maisemaan,jolla ei ole ääriä
ja jossa kaikki joet virtaavat hitaasti.

Tämä maisema otti minulta ihmisenmuotoni ja antoi minulle omansa
ja jalkani ja käteni kasvoivat syvälle maahan,
vihreä ruoho ja ruskea sammal kiertyivät ryntäilleni
ja kysyvästi kirkuen lensivät linnut ylitseni
pesäpaikkaa hiuksistani tähyten.

Liikkumattomana minä makasin vain oman itseni seurassa.
Päivien kiertoa en laskenut,taivaanrantaa en tähynnyt
ja silmieni kaivot heijastivat vain uneksijan murhetta
itsestään kyllääntyvää ja tarkoituksetonta.

Mutta maisema antoi minulle voimansa ja se muuttui
ihmisen voimaksi minussa
Minä sain kaipuun takaisin
kaipuun olla enemmän kuin luonto
Lintujen kirku korvissani oli kuin nälkäisten lasten itku
ja ylitseni lakaiseva tuuli jätti levottomuutensa minuun:
Tämä ei ole minua varten
toisaalla minua odotetaan
Liian hitaasti virtaavat joet tässä maisemassa
Kaikki tapahtuu toisaalla
Toisaalla ratkaistaan elämä ja kuolema.

Maahan kasvaneena kuuntelin
unessanikin odotin
kunnes eräänä päivänä
nukkuvien korvien simpukankierteissä väkevä kutsu -
tuhannet jalat rummuttivat maata,kansani taistelijat vyöttivät itsensä

Avasin silmäni ja sanoin:Niin.Minä tulen.
Niiden kuvastimessa repesivät pilvet:minä olin ihminen,tekoihin luotu.
Riemusta vavahtaen irtosivat käteni maisemasta:
minä olen Maammo Runontekijä
Veljeni kutsuvat minua

Hiuksiini pesineet linnut lensivät säikkyen pois
kun minä ihminen mittaani jälleen nousin
ja maa kumahteli jalkojeni alla,
kun taakseni katsomatta jätin hitaasti virtaavien jokien maiseman"

K niin kuin kohtaamisia

Minä olen aina ollut tavalla tai toisella kulkuri.
Kulkurina olen kohdannut monenlaisia ihmisiä.Linja-autoasemilla,rautatieasemilla,bussipysäkeillä,pienissä kuppiloissa ja yökahviloissa,joita erityisesti aikoinaan rakastin,silloin,kun niitä vielä Helsingissäkin oli.
Jotain tarinoita niistä kohtaamisista olen ajatellut teillekin kertoilla.Mutta nyt,vähän flunssaisena ja väsyneenä,tarjoilen vain K-musiikkia.
Pehmeän "coon" yhtä pehmeä ja kova kaveri tämä Mark.

Mukavaa viikonloppua kaikille tänne kurkkaaville!

Sunnuntaimietteitä

Tänään on ollut sateinen päivä.
Yhdessä yössä parvekelasien alareunasta on kadonnut ainakin kymmenen senttiä lunta ja mittari keittiön ikkunan takana näyttää vieläkin kahta plusastetta.
Olin aikeissa hankkia uudet kumisaappaat syyssateiden varalta,mutta niitä ei tarvinnutkaan lumen ja talven tultua heti syksyn perään.
Nyt niiden aika on selvästi tullut.

Kevättä kohti mennään kohisten.
Aamuisin töihin lähtiessä kuuluu jo linnun laulua.

Uudenvuodenlupauksia en tänäkään vuonna tehnyt.Minun kohdallani ne eivät toimi.
Kudon villasukkaa sinisistä langoista,annan sinisten ajatusten tuudittaa mukavasti mukanaan.
Kohta on kesä,ihan kohta se on.....
Ja jäät sulavat rannoilla,meri aukeaa.Sininen,sininen meri.....

Tämä Sinikka Svärdin runo kuvastaa tunnelmiani juuri nyt,tämän alkaneen vuoden kynnyksellä.

Olennaista

Tarvitsemme täyttymättömiä toiveita,
ehkä enemmänkin kuin
todeksi tulleita.

Sillä ilman niitä
meistä tulee
sietämättömän pöyhkeitä,
ahneita ja armottomia.

Ilman niitä
eivät pettymykset saa
tilaisuutta opettaa meille
ihmisyyttä.

Ilman niitä
emme oivalla olennaista

Oikein onnellista kuluvaa vuotta kaikille teille,jotka blogiini kurkkasitte.Unelmoikaa ihmiset,se ei maksa mitään!
Ja joskus joku unelma voi vaikka toteutuakin:)

J niin kuin jälkilämpö

Jälkilämpö on minulle aina ollut hyvä lämpö.

Saunan lauteilla on ollut mukava makoilla lempeässä jälkilämmössä kädet niskan takana ja silmät kiinni lempiharrastukseni,unelmoinnin,parissa.Talvisen maiseman keskellä ikkunasta loistaa kuu ja hanget on korkeat nietokset.Puissa lumihuntu ja pihalla jäälyhty.
Takkatulen jälkilämpö on myös hyvä lämpö,hiljaisuuden keskellä.
Erityisen hyvä jälkilämpö syntyy toisen ihmisen läheisyydestä,kaikkein kuumimman hetken jälkeen.Sitä lämpöä kaipaan joskus kipeästi.Ja tulevien joulujen kirjeessä joulupukille,se onkin niitä harvoja henkilökohtaisia toiveita.Ja lupaan olla kiltti:)

Jälkilämpö on ollut hyvä lämpö myös Joulun jälkeen.

Aattoiltana kotona istun kynttilöiden valossa ja muistelen,kuinka aiemmin illalla pikku-Siirin kanssa odottelimme malttamattomina joulupukkia.Ikkunoista katsottiin,jokaista kolinaa rappukäytävässä kuunneltiin.....
Ja lopulta soi ovikello!

Kovasti oli Siirillä pukille asiaa,eikä jäänyt pukkikaan jutustelussa huonommaksi.
Myöhemmin illalla,kun Päivi-mummo Kotkasta soitteli,kertoi Siiri kovin tohkeissaan pukin vierailusta ja totesi siinä ohimennen ja vähän ihmetellen,että "joulupukilla oli kyllä ihan Keijo-papan ääni"..:))

Jälkilämmöissä olen näitä joulun jälkeisiä päiviä viettänyt ja itseäni lämmitellyt.
Menneet joulut ovat kulkeneet kuvina silmissäni.Ne lapsuuden joulut ja omien lasten lapsuuden joulut,joita vietettiin mummun ja papan luona.

Tämän joulun paras joululahja on ollut pikku-ukko.
Siiri tosin eilen vierailullaan halusi enemmänkin keskustella tulevasta hoitokoirasta,kuin vauvoista.Ja mummo joutui taas leikkimään pikkusiskoa,joka ei paljon saanut tehdäkään,koska "ei noin pienet vielä osaa".Suostui kuitenkin katsomaan kuvia vauvasta,joita ylpeä isä esitteli.Eräässä kuvassa oli päälle puettu erään englantilaisen jalkapalloseuran pipo ja pelipotkari numerolla 4.Ja isähän pelaa samalla numerolla myös.....

Joulut tulevat ja joulut menevät.Mutta elämä jatkuu.

Vuoden vaihtumista odotellessa vähän nostalgiaa musiikin muodossa ja sinulle nauravasilmäinen jörrikkä,jos kuulet tämän:Carpe diem!

"

Laulutkin kuuluvat joulun odotukseen

Hyvää 2.Adventtia kaikille mummuille ja muillekin!Tasapuolisesti.

pikku-j eli juhlan odotusta

Melkein viisikymmentä vuotta sitten maas oli hanki ja järvet jäässä,kun pikku-tyttö hiihteli hämärtyvässä illassa kotiinpäin kylän läpi.
Osuuskaupan edessä oli jo kuusi valoineen ja samanlainen Väistön kaupan ja Osuuspankin pihassa.Hevosten aisakellot kilkattelivat,kun isäntämiehet ajelivat reellä syrjemmiltä kyliltä ostoksilleen.
Osuuskaupan Matti oli isokoinen ja kovaääninen mies,joka nauroi ja puhui paljon.Ja teki kauppaa kelloon katsomatta.Kauppaan pääsi asioille melkein mihin aikaan vaan,koska kauppias asui kauppansa kanssa samassa talossa.

Tyttö käänsi sukset kotipihalle ja näki ikkunasta Anna-tädin häärivän keittiössä ja laitettuaan sukset siististi vierekkäin seinustalle ja kopisteltuaan lumet monoista hän posket punaisina astui eteiseen ja tunsi nenässään vastapaistettujen karjalanpiirakoiden kutsuvan tuoksun.
Anna-täti tuli aina hyvissä ajoin ennen joulua tekemään jouluvalmisteluja,vaikka pappilassakin oli paljon puuhaa.
Hän tuli linjurilla kirkonkylältä ja leipoi ja paistoi yötä myöten,että pienillä puoliorvoilla veljenpojan lapsilla olisi joulu.

Pikkusiskon kanssa käytiin päivittäin laskemassa vinttikomeron kätköihin piilotetut joululahjat,josko olisi tullut jotain lisää.Ja samalla ravisteltiin ja yritettiin kurkistella papereiden läpi sisältöä.Pehmeät paketit eivät innostaneet.Molemmat tiesivät kokemuksesta,että joulupukki jostain kumman syystä tuntui ajattelevan kovasti samalla tavoin mummon kanssa,joten laamapaita ja kerrasto löytyisivät varmasti tänäkin jouluna jostain paketista.
Joulupukki tuntui pitävän myös taateleista yhtä paljon kuin Anna-täti,koska niitäkin jonkun paketin sisältä aina löytyi.Yleensä taateleiden kaverina oli myös lämpöiset villasukat.

Tänä iltana syötiin riisipuuroa ja väskynäsoppaa.Ja piirakoita voisulan kanssa.Isä oli käynyt hakemassa postista ison ruskeaan paperiin käärityn paketin.Siskon kanssa olimme haljeta uteliaisuudesta,sillä tiesimme paketin tulleen Joensuun tädiltä ja sisältävän lahjoja.Toinen samanlainen paketti oli tullut jo aiemmin Mikkelin tädiltä.
Mutta vielä olisi kestettävä melkein kaksi viikkoa jouluun!
Onneksi sitä ennen oli koulun joulujuhla.Ja uusi,punainen ohutvakoinen samettimekko valkoisin kauluksin oli jo tuotu Kososen tädiltä,joka sen oli ommellut.

Illalla ei tytölle meinannut tulla uni silmään.Ikkunan takana tuikkivat tähdet.Ja se kirkkain tähti,äiti-tähti.
Uunin luukuista näkyi lepattava tuli,ilmassa oli taikaa.Ja jossain hämärän ikkunaruudun takana helähti tiuku ja vilahti tonttuhattu.Vai oliko se unta?

On se niin väärin..

Kun yksi valhe paljastuu todeksi
se muuttaa kaikki totuudet valheeksi

On se niin väärin...

Vanha valokuva

Nainen katsoo valokuvaa

Meren rannalla mies

istuu lippalakki päässä,harmaata ohimoilla.

Rannan kaislojen keskellä pieni poika
heittää kiven mereen.

Poisleikattu toinen....

Nyt niin kipeästi muistaa
poisleikattu

Miten lyhyt oli kesä..

Tänään

Harmaan päivän
harmaa aamu

Alhaalla roikkuvat
pilvet

Tänäänkin minä
keittelen aamukahvit
hiljalleen,villasukissa.....
suunnittelen tulevaa
päivää

Ei kiirettä minnekkään

Roskapussi pitää viedä
suodatinpussit ja vessapaperi muistaa kaupassa
Ja apteekissa käydä..
missäs ne reseptit?

Tänään minun ei tarvitse
olla nuorempi
jaksavampi
Minä vain

Peilin edessä silittelen hellästi
poskipäitäni
Punaan huulet

Harmaa ohimoilla muistuttaa, paitsi eletyistä vuosista,
myös värihuuhtelun tarpeellisuudesta
Lisään hiusvärin vessapaperin
ja suodatinpussien perään kauppalistaan

Kohta olen valmis
tähän päivään

I niin kuin ilo

Lapsuusmuistoissa päällimmäisenä tunteena minulla on ilo.
Sain leikkiä ja sain laulaa.Sain olla lapsi.
Minun ei tarvinnut huolehtia aikuisten asioista,eikä varsinkaan aikuisista,vaan sain olla oikeasti lapsi.Ja tunsin myös itseni rakastetuksi.

Joka keväinen ilon aihe oli se,kun sai uudet polvisukat,yleensä pitsiset valkoiset,ja koulun kevätjuhlaan uuden mekon ja kengät..Ja joulujuhlaan sai uuden mekon myös.Oman kylän ompelijan tekemänä ja vähän isompana jo oikein kaupungista ostetun.Ja koulun kevät-ja joulujuhlanäytelmät,joihin jokainen aina sai jonkin roolin.Itselle mieleenpainuvimmat olivat alakoulun enkeliroolit ( ne ihanat,isot siivet..)ja oppikoulusta Pahan haltijan rooli Prinsessa Ruususessa.

Muistan ensimmäiset,joulupukin tuomat, siniset Karhu-sukset ja varsinkin ensimmäiset oikeat suksisiteet ja monot.Ja punaiset juoksupiikkarit,jotka ansaitsin olemalla koulun juoksukisoissa tosi hyvä.Isän kanssa matkustettiin kaupunkiin niitä ostamaan.Ja korkokengät,kirkonkylän Osulasta ostetut valkoiset,joihin isä toi kaupungin kaupasta muoviset korkosuojat.
Ja ne kiiltonahkaiset mustat saappaat sitten teini-iässä.Ne,joissa oli myös iso solki nilkan kohdalla.Ja minihame,maxihame...auuuu!!Ja mitä kaikkea muuta...No,ainakin räikeän vihreät,tosi makeet verkkosukat!!!Ja ensimmäiset bikinit TIETYSTI!

Lapsuuden joka kesäiset lomamatkat sukulaisten luo Savonlinnasta Heinävesi 1 tai 2-laivoilla.Ja onkireissut ja tukkilauttojen päällä hyppimiset,teltassa nukkumisen ja ensimmäiset tuttavuudet jukeboxiin Karvion kanavan laitamilla,pikkuruisessa baarissa....Ja ensimmäisen ihastuksen kohteeni,sukulaisten naapurissa lomailleen helsinkiläispojan..

Ja kaikki ne kirjat,kirjat,joita suorastaan ahmin ja aina syntymäpäivä-ja joululahjaksi sain.Ne,jotka veivät minut uusiin,tuntemattomiin maailmoihin,itkettivät,naurattivat ja lohduttivat.Varsinkin silloin,kun äiti-ikäväni kaikkein kipeinpänä murrosiässä iski,eikä isä osannut lohduttaa,uuden kumppanin jo löydettyään.

Aikuisen elämäni suurinpia ilonaiheita ovat olleet omat lapset.Heidän kanssaan kasvaminen ja yhdessä oleminen ja-tekeminen.Olen säilyttänyt muistojeni arkussa kaikenlaisia pieniä tavaroita,joita katsellessa muistan tapahtumia,jotka niihin liittyvät aivan kuin ne olisivat tapahtuneet vasta äsken.
Äitienpäiväkortit,kivisydämen meren rannalta,kynttilänjalan,puukehyksisen peilin,johon hieman vinosti on poltettu teksti:"kliffalle mudelle",valokuvia,vanhoja leluja...

Tänään iloitsen pienistä ja yksinkertaisista asioista.Siitä,että minulla on koti ja työ ja muutama hyvä ystävä.Jokapäiväinen leipä ja vaatteita päälle pukea.Pikku-Siirin kanssa oleminen täyttää sydämeni suurella ilolla.Ja uuden pikkutulokkaan näkemistä odotan yhtä innokkaana kuin vanhempansa ja muut sisarukset.

Ja Joulu!Joka ikinen joulu muistan lapsuuden jouluni.Naapurin metsästä isän kanssa haetun joulukuusen,joulusaunan,radion lastenohjelmat ja joululaulut,Noita Nokinenän ja liput ja karkit ja elävät kynttilät joulukuusessa.Naapurin paksun Eriikka-tädin joulupukkina ja joulukirkon ja kynttilöiden valossa kylpevän kauniin hautausmaan.

Tänään muistelen ilolla ja kiitollisuudella myös isääni ja isoisääni,onhan isänpäivä.Ilman äitiä, 9-vuotiaasta saakka kasvaneena,sain heiltä elämän evääksi rakkautta ja positiivista elämän asennetta.Toivon,että äidin ominaisuudessa olen osannut niitä omille lapsillenikin siirtää.

Hautausmaalla

"Hei vaan kualema,sää ole nynny äijä!
Helppo sun o vaanii nurkan takan ja
lykät paikal juur ko viimetteks kaivata,
viärä kaikest kultasemp miäs
paras nainen,siliäottasemp laps
pehmusemp mamma
kuljetta kenenkä näkemät,
taakses kattomat,rikospaikal palaamat
jonkkus perunakellarihajusse kotiluola
mist maan pääl saakka
ei ol ikä yhrenkä ään kuulunu

Häppe hiukka

Jos sää ole reilu miäs
sää tule näkyvil,
tuat kaik viämäs
hyväs järjestykses takasi,
pyyrät antteks meilt henkilökohtasest ja
maksat loppuelämäs korvauksi,
joka penni "

- Heli Laaksonen -

Huomenna on Pyhäinpäivä.Menen hautausmaalle ja vien kynttilän lasteni isovanhempien haudalle.
Olen aina pitänyt hautausmaiden tunnelmasta.Ja siitä hiljaisuudesta.
Kävelen usein katsellen erilaisia hautakiviä ja istahdan välillä penkille.Muistelen omia rakkaitani,jotka ovat siirtyneet tästä ajasta toiseen ja kuvittelen ihmisiä hautakivien alla ja heidän elämäänsä.Näen kauniisti hoidettuja hautoja ja yksinäisiä hautoja ilman kukkia tai kynttilöitä.
Minun läheisteni haudat ovat kaukana.Nuorena kuolleen mieheni eri paikkakunnalla,kuin omien vanhempieni.Sisareni hoitaa vanhempieni haudat,mieheni veli hänen ja vanhempiensa haudat.
Joskus muisteleminen tuo menneisyyden kovin lähelle tätä päivää.Kuinka äsken olivatkaan häät järven rannalla....
Tänään se nuori nainen ei ole enää nuori,mutta nostaa maljan menneelle ja tulevalle.Elämälle,joka sittenkin on antanut enemmän,kuin ottanut.

Kesän muisto

Minä katselen sinun varpaitasi
ne kipristelevät ja pottuvarpaat hinkkaavat toisiaan
Vaihdat asentoa sohvan mutkassa ja
nostat kädet niskan taakse
silmät painuvat kiinni

Minä käärin villasukan varret rullalle ja
pyyhkäisen kädellä otsaa
huh,tätä hellettä...
Kävelen jääkaapille ja teen pari voileipää
savusiikaa ja ruisleipää
sinulle niin,ilman heiniä

Uutiset katsellaan ja sitten sinä sanot,että
pitäisköhän,kun on aikainen herätys..

Kun parin tunnin päästä
kömmin sänkyyn Teeveen viimeisen poliisisarjan jälkeen
sinä kiepsahdat silmät sirkkuina
minun puolelleni sänkyä
suutelet silmät,suun,ohimot

Minun ruumiini
halulle altis,laulaa ilosta
ja on kesä,
kesempi muita

H niin kuin haaveet :osa 2 Vaan kuinkas sitten kävikään...

Lättähatussa, Joensuusta etelään päin,istui hyvin pettynyt 15-vuotias tyttö.
Ammatinvalinnanohjaaja oli tehnyt testejään ja lopuksi oli keskusteltu.Tytön mieleen on jäänyt vain lause:"mutta oletko koskaan ajatellut jotain hoito-tai sosiaalialan ammattia?"No ei ollut tytöllä sellaisia ajatuksia ollut.Unelmissaan hän oli nähnyt itsensä ennemminkin näyttämöllä;laulamassa ja tanssimassa.Tai kirjoituskoneen äärellä tai arkkitehtina suunnittelemassa ja sisustamassa unelmakoteja unelmaihmisille.
Pettymys oli suuri ja ainoa ajatus oli,että ammatinvalinnanohjaaja ei ollut ainakaan ammattinsa tasalla.Joten eipä ajatellut tyttö asialla suuremmin päätään vaivata,vaikka se vaivasikin,aika pitkään...

Vaan kuinkas sitten kävikään.....?

Muutamien vuosien jälkeen löysin itseni harjoittelemasta pikkukaupunkini sairaalassa.Ja siitä kai se sitten tie kulki kohti sitä unelmaa,jota en tiennyt minulla edes olleen...

Lainaan tähän netistä löytämiäni Sinikka Svärdin sanoja ,jotka kuvaavat juuri tätä unelmaa.

"Minut on kutsuttu hymyilemään
 tähän maailmaan,tähän kaupunkiin
 tälle kadulle

 Hymyilemään niille,joita elämä ei helli,joiden silmät tulvivat
 ja selät painuvat kumaraan

 Minut on kutsuttu koskettamaan
 silittämään mummojen kurttuisia kasvoja,
 suutelemaan pienten poikien nenänpäitä
 syleilemään jätettyjä ja niitä,
 joita ei ole jätetty
 kun ei ole koskaan edes otettu

 Minut on kutsuttu nauramaan niiin,että ostoskeskusten
 käytävät kaikuvat
 ja sivistyneen hillityt
 burberrynaiset kohauttavat
 olkapäitään paheksuen "

Itseasiassa olen saanut työssäni toteuttaa melkein kaikkia niitä nuoruuden haaveitani tavalla tai toisella.Joten olen alkanut nyt myös pikkuisen miettiä sitä ammatinvalinnanohjaajan pätevyyttäkin ihan toisessa valossa....:)

Meri ja musiikki ovat minulle rakkaita ja mereen liittyy minulla vieläkin paljon haaveita.Samoin kirjoittamiseen.Joskus tyttäreni kanssa suunnittelimme yhteistä kirjaa,jossa minä kertoisin niitä Mekkomaan prinsessan tarinoita,joita hänelle pienenä kertoilin ja hän tekisi kuvat.

Ja uusia unelmia ja haaveita on pilvin pimein!!!
Toki tiedän,että haaveet ja unelmat eivät ole tarkoittu kaikki toteutuviksi ja minulle ne ovatkin merkinneet eniten keinoa kestää joskus raskaitakin elämänvaiheita.

"Onnellinen on hän
 joka oppii viihtymään itsensä ja
 maailman keskeneräisyyden kanssa

 Onnellinen on hän
 joka herää joka aamu toiveikkaana
 ja tarmokkaana tavoittelemaan
 koskaan täyttymätöntä unelmaansa"

 - Tommy Taberman -

H niin kuin haaveet osa1:Lapsuuden ja nuoruuden haaveet

Olen joskus kuvaillut itseäni,että olen jalat tukevasti ilmassa ja pää pilvissä kulkeva ikuinen unelmoija.
Ja näinhän se taitaa olla.

Jo lapsena minulla oli vilkas mielikuvitus.Rakastin satuja ja tarinoita,joita äitini minulle luki ja kertoi.Sain myös aina lahjaksi kirjoja ja olin pienen kyläkoulumme ahkera kirjaston käyttäjä.

Kotona myös laulettiin ja tanssittin paljon.Isä ja äiti osallistuivat paikallisen työväentalon tapahtumiin olemalla mukana näytelmissä ja laulamalla kuorossa.Ja minä,pieni tyttö,silmät hehkuen ja ylpeänä,katselin kaunista äitiäni roolivaatteisiin puettuna.Erityisesti muistan hänet upeassa mustalaispuvussa,huulet tummanpunaisina ja korvissa suuret ,roikkuvat korvakorut.Operettisävelmät ja ajan iskelmät opin siinä sivussa myös aivan itsestään.

Kun äiti kuoli,ollessani 9-vuotias,löysin runot.
Kirjoittelin itse ja luin Saima Harmajaa,Edith Södergrania,Viljo Kajavaa...Kaikki surumielinen ja kuolemaan liittyvä kosketti minua.Ja enkelit.Kävin pyhäkoulua,jota ihana Kaisa-täti piti ja muistin iltarukouksen joka ilta.Taivaalla tuikkiva kirkas Pohjantähti oli minulle äiti,joka katseli maallista menoani.Ja sinne lähetin terveiseni ja kaikki toiveeni,jotka jonakin päivänä todeksi uskoin tulevan.
Minulla oli myös aivan ihana opettaja,Liisa Saviranta,jonka kotona monena iltana makasin lattialla piirtämässä ja maalaamassa ja kertomassa tarinoita,joihin nuori ja lempeä opettajani minua kannusti.Voitinkin sitten Koululainen-lehdessä olleen erään kirjoituskilpailun ja sain siitä kirjapalkinnon.Voi kuinka ylpeä olin itsestäni!

Myöhemmin,oppikouluaikaan,kuuluin koulun näytelmäkerhoon ja tietysti myös kuoroon.Kuvaamataito oli lempiaineitani,samoin musiikki ja historia.Mielikuvitusmaailmassani olin milloin kaunis linnanneito,milloin köyhä orpolapsi,joka lopulta löysi onnensa ja paikkansa elämässä,sekä tietysti unelmiensä prinssin.

Olisin kovasti halunnut oppia soittamaan viulua ja isäni olisikin ollut valmis kustantamaan soittotuntini ja siihen kannusti.Mutta valittavina oli vain oma musiikin opettajani tai kirkonkylän kanttori,isän kuorokaveri,joten opiskelu jäi.Musiikinopettajaa en halunnut ja kanttorin samalla luokalla olevaan poikaan olin kuoliaaksi ihastunut,joten ei käynyt sekään. Ja siihen lopulta soittohaaveeni sitten tyssäsivätkin.Lopullisesti.

Jossain vaiheessa oppikoulua piti alkaa ajatella tulevaisuutta ja omaa ammattia.
Minun haaveitani olivat joko näyttelijä,kirjailija tai sisustusarkkitehti.Vaihtoehtoisen lähetyssaarnaajan Ambomaalla olin hylännyt joskus keskikouluun siirryttyäni.Sitä ennen se oli vielä vahvasti mukana haaveissa,johtuen uskovaisesta Anna-tädistäni ja mukavasta ruustinnasta,johon tädin kautta sain tutustua.

Matkasin siis koulutoverini kanssa lättähatulla Joensuuhun,jossa ammatinvalinnanohjaaja meitä odotti.

Lauantaisaunaan

Saunahoroskooppi
Oinas
- hakkaa puut, halki poikki ja pinoon. Saunaan hän ei ehdi. Ei hän jaksa odottaa niin kauaa, että sauna lämpenisi.
Härkä
- ihailee ensin esteettisesti kaunista jykevää puupinoa, jonka joku muu on tehnyt. Hän nautiskelee puun maanläheisestä tuoksusta, lämmittää niillä puilla saunan, (tai toivoo, että joku muu lämmittäisi hänelle niillä puilla saunan), jossa hän voi raukeana sitten makoilla ja nautiskella. Hän toivoo, ettei saunaan tulisi ketään muuta.
Kaksonen
- tulee kuitenkin, nimittäin kaksonen - yllättäen ja kutsumatta. Piipahtaa pikapikaa saunassa, jossa puhuu härän pyörryksiin ja sanoo lopuksi: Miten voit makoilla noin hitaasti?! Poistuu paikalta, ennenkuin härkä ehtii vastata. Kaksosen mielestä hitaasti rentoutuminen on hermostuttavaa.
Rapu
- saapuu saunaan kääriytyneenä vanhimpaan ja rakkaimpaan pehmeään pyyhkeeseensä. Mukana hänellä on myös isoäidin äidiltä peritty pesusieni ja saunaharja. Ne ovat kulkeneet suvussa kauan. Hän ei luopuisi niistä mistään hinnasta.
Leijona
- saapuu saunaan siinä vaiheessa, kun muut jo kököttävät lauteilla. Hän tietää näin tehdessään saavansa huomiota. Hän astuu ylväästi saunan ovesta sisään ja täyttää huoneen. Saunan ihana lämpö hyväilee miellyttävästi tätä kuuman aavikon kissaa. Saunasta puuttuu vain aurinko. Siksi leijona tuntee, ettei sauna ole aivan hänen arvoisensa, se vähentää hieman muuten täydellistä nautintoa. Peseytyessään hän keskittyy erityisesti hiustensa, leijonanharjansa, kuohkeuttamiseen.
Neitsyt
- saapuu paikalle kädessään pefletti. Ennenkuin hän pesee itsensä saippualla, hän pesee saippuan. Kuka nyt likaisella saippualla itsensä pesisi? Lauteilla hän asettelee pefletin alle pienen pyyheliinan, jottei pefletti likaantuisi. Hänellä on mukanaan luontaistuotekaupasta ostettu karhunvatukka-raunioyrtti-shampoo sekä Topz-pumpulipuikot.
Väliaikatiedotus:
- härkä on edelleen saunassa, tosin kerran vaihtanut asentoa.
- rapu on hiukan huolissaan: missä minun pesusieneni on? Se on kulkenut suvussa kauan...
Vaaka
- Saapuu saunaan toivoen, että sieltä löytyisi mukavaa seuraa. Mukanaan hänellä on hunaja-vanilja-shower gel, kielon tuoksuinen shampoo (se oli aika halpa, mutta hän osti sen koska siinä oli niin kaunis pullo), sekä Cocoa Nut Rich Body Cream. Ne hän asettelee pesuhuoneen jakkaralle harmoniseksi maalaukselliseksi kokonaisuudeksi, ihailee asetelmaa hetken, siirtää vielä shampoopulloa neljä senttiä vasemmalle. Perfect! Maalauksesta puuttuu ainoastaan viinirypäleterttu. No, sen hän ottaisi mukaansa ensi kerralla.Chanel viitonen on kylpytakin taskussa. Kylpytakin sijaan hän pukeutuu saunasta lähtiessään vain ja ainoastaan Chanel viitoseen, ryhtyäkseen viettelemään, jos ei muuta niin ainakin iltaa.
Skorpioni
- skorpionilla on mukanaan vihta. Hän on tohkeissaan koska oli onnistunut löytämään kaupasta saippuan, joka on musta-puna-raidallinen. Saippuan nimi on "The Horror of Bloody Mary". Skorpioni ei voi lainkaan ymmärtää vaa'an reaktiota vaa'an nähdessä saippuan... "Lisää löylyä ja vihtokaa edes!" sanoo skorpioni ja leikkisästi puhaltelee polttavia tuulahduksia kanssasaunojiensa ihoihin. Jotain äksöniä tähän olemisen ällöttävään harmoniaan.
Jousimies
- laukkaa saunaan. Hänellä ei ole mukana mitään. Luontevasti lainailee muiden pesuvälineita, skorpparin saippuakin kelpaa. Ei hän huomaa minkä värinen se on. Sen englanninkielinen nimi tosin kiinnostaa hiukan ja saa hänet haaveilemaan pitkästä matkasta jonnekin, missä saippuoiden nimet ovat englannin- tai minkä tahansa kielen kielisiä.
Kauris
- kauriilla on mukana vasara, koska hän aikoo samalla naulata pari lauteesta irronnutta naulaa paikoilleen. Hän vihtoo kauan ja rankasti, samalla hieman karjahdellen tämän ihanan rääkin tuomasta nautinnosta. Se on haaste. On aivan ihanaa vihtoa kauemmin kuin oikeastaan haluaisi. Hän ottaa haasteen vastaan ja nauttii onnistuessaan. IHANAA saunoa! Kauris on tyytyväinen suoritukseensa. Kauris suorastaan rentoutuu.
Väliaikatiedotus:
härkä vaihtoi nyt asentoa toisen kerran
Vesimies
- havaitsee neitsyen pefletti-pyyhe-yhdistelmän ja herkeää pohtimaan: "Kuinka saisi kehiteltyä materiaalin, joka kestää kuumuutta, mutta johon lika ei tartu?" Hän tulee huomaamattaan keksineeksi TEFLONIN! Ei se haittaa, että joku muukin on sen jo keksinyt. Hän keksi sen itse. Siis, teflonlauteet. Vesimies unohtaa olevansa saunassa, hänen aivonsa nimittäin askartelevat nyt kysymyksessä: "Kuinka kehittää teflonia niin, että se ei kuitenkaan polttaisi ihoa..."
Kalat
- meinasi myöhästyä. Hän nimittäin joi saunakaljat etukäteen. Hän saapuu paikalle, kun kaikki muut ovat jo lähteneet. Löylykin alkaa jo hiipua, muttei se haittaa kalaa. Hänellä on omasta takaa yllinkyllin sisäistä lämpöä ja myös sisäisesti nautittua lämmikettä, joten kyllä hänen kelpaa. Löylyn voi myös kuvitella, ellei sitä ole. Saunassa on hyvin hiljaista, siellä ei liiku mikään. Kala luulee olevansa yksin..... mutta se ei ihan pidä paikkaansa, koska:
Härkä on edelleen saunassa.....

Makoisia löylyjä kaikille saunojille!
 

Ajatusten harhailua

Löysin tämän Maaria Leinosen runon joskus jostain ja tallensin sen runovihkoseeni.
Nyt jonkin aikaa taas työssä pakertaessani, ja toisaalta muutamia murheitakin kuunnelleena, se palasi mieleeni ja sitä pysähdyin lukemaan.

Ihmisen elämä on niin monimuotoinen.Matkalle mahtuu nousuja ja laskuja.Iloja ja suruja.Voittoja ja tappioita.Useimmat ihmiset selviävät elämänsä karikoista kohtuullisilla kolhuilla.Toiset kantavat mukanaan koko matkan kaikenlaisia taakkoja.Niitäkin,jotka ovat aivan toisille tarkoitetut.Ja joiden syntymiseen heillä ei ole ollut osaa eikä arpaa.

"Ranteesi kuolemanviivat
kämmenesi elämänviivaa vahvemmat
yrität peitellä sinipunertavia viiltoja,arpia
muistoja siitä
kun jäit pimeään yöhön
johon ei kantanut ääntä
ei ojentunut kättä
ei pysähtynyt vierelle kivunjakajaa
Takaisin elämään
vastentahtoisesti kutsuttuna
kuljet kätkien arpiasi
mielesi haavoja
Pyytäen anteeksiantoa
elämältä
ihmisiltä
itseltäsi "

Paitsi näitä ulkoisia haavoitetun merkkejä keskellämme kulkee ihmisiä,joiden haavat eivät välttämättä näy.Ne ovat jossain syvällä sielun sopukoissa ja piiloutuvat joskus hyvinkin taitavasti muilta milloin milläkin tavalla.Ja näyttäytyvät sitten jossain yllättävässä tilanteessa ja usein myös yllättävällä tavalla.

Kanssakulkijoissa se herättää monenlaisia reaktioita,mutta yleisin on varmaan syyllisyys.Tulee tunne,että onkin itse syyllistynyt johonkin sellaiseen,mikä on saanut toisen voimaan huonosti tai suorastaan sairastumaan.Mutta näinhän ei ole.Jokin hyvin kaukana ja syvällä oleva kipeä asia on vain herännyt henkiin ja pistää ihmisen toimimaan tavalla,joka ei enää välttämättä ole omassa hallinnassa.Eikä myöskään kanssakulkijoiden hallinnassa.

Ja eräs toinen runo taas muistuttaa minua siitä,että monissa asioissa ihmisellä on kuitenkin mahdollisuus valita.On kysymys katsojan valinnasta.Oman elämänsä katsomisen valinnasta.

Katsojan päätös

Kun alat nähdä elämänkauneuden
rumuus alkaa kadota
Jos alat katsoa elämää ilolla
suru alkaa kadota

Sinulla ei voi olla
samaan aikaan
taivasta ja helvettiä,
vain toinen niistä

Valinta on sinun

- Osho -

G niin kuin George ( se Harrison )

Oli todella vaikeaa keksiä mitään sellaista G-asiaa,joka kertoisi jotain myös minusta.Niinhän olin kuitenkin aakkosiani ajatellut läpi käydä.

Mutta musiikki,tämä ihana musiikki,minut lopulta pelasti.Taas monennenko kerran elämässäni.
George Harrison oli yksi niistä Beatleseista,josta minäkin tykkäsin,vaikka olinkin ehdottomasti Rolling Stones-fani.Niin,no Ringo oli tietysti ihan omaa luokkaansa!

Nyt tässä valitsemassani kappaleessa kuuluu myös ihanasti lempi-instrumenttini foni.
Toivottavasti joku muukin tykkää:)